Digitaaliset kuilut – koskettavatko ne vammaisia ihmisiä Suomessa?

Yhteiskunnan teknisestä kehityksestä eli digitalisaatiosta on keskusteltu paljon viime vuosina. Monia julkisia palveluja on pyritty muuttamaan digitaalisiksi siten, että kansalaiset voisivat käyttää niitä sähköisesti. Tarjolla on myös täysin sähköisesti toteutettuja palveluita esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmien hoitoon. Digitalisaation tarjoamat laitteet ja sovellukset eivät kuitenkaan ole kaikkien käytettävissä. Tämä on herättänyt huolen siitä, että osallistumisen mahdollisuudet vähenevät ja syrjäytyminen lisääntyy niiden ihmisten kohdalla, jotka eivät voi käyttää uutta teknologiaa.

Digitaalinen kuilu on 90-luvulla määritelty käsite, joka viittaa eroihin tietokoneiden, puhelimien ja internetin saatavuudessa ja saavutettavuudessa. Eroja on tutkittu sekä maiden välillä että maiden sisällä eri väestöryhmien välillä. Tutkimusten lähtökohtana on usein se, kuinka suurella osalla väestöstä on henkilökohtainen tietokone ja internetyhteys kotona. Eroja eri väestöryhmien välillä on havaittu esimerkiksi maaseudun ja kaupunkien välillä, eri koulutustaustoista tulevien ihmisten välillä ja eri etnisiin ryhmiin kuuluvien ihmisten välillä. Digitaalisia kuiluja on siis erityyppisiä ja niitä voi olla yhtä aikaa olemassa useita, minkä takia käsite esiintyy usein monikossa.

Tekniikan kehitys 2000-luvulla on vaikuttanut siihen, että kuluttajille suunnatut digitaaliset laitteet, kuten puhelimet ja tabletit, ovat aiempaa tehokkaampia ja halvempia. Mobiiliverkkojen avulla internetin käyttö on mahdollistunut myös niillä alueilla, joissa ei aiemmin ollut puhelinverkkoa. Tekniikan saatavuuden näkökulmasta digitaaliset kuilut ovat monin paikoin kaventuneet (NTIA 2014). Digitaaliset kuilut ovat kuitenkin tiukasti sidoksissa siihen, miten epätasa-arvo esiintyy yhteiskunnassa. Yleensä maan sisäinen digitaalinen kuilu esiintyy niiden väestöryhmien keskuudessa, jotka ovat muutenkin heikossa asemassa suhteessa muihin väestöryhmiin. Tämän johdosta nykyään monet tutkijat puhuvatkin digitaalisten kuilujen sijaan digitaalisesta epätasa-arvosta.

Kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu, että digitaalinen kuilu vallitsee vammaisten ihmisten ja ei-vammaisten ihmisten välillä. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisillä, joilla on vamma, on heikommat mahdollisuudet käyttää internetiä ja tietokonetta kuin niillä, joilla ei ole vammaa. Myös eri tavoin vammautuneiden ihmisten välillä on eroja siinä, miten hyvin he voivat käyttää uutta teknologiaa. Yhdysvalloista kerätyn aineiston perusteella vammaiset ihmiset käyttävät internetiä selvästi harvemmin (47,8 %) kuin ei-vammaiset ihmiset (80,0 %).

Kaikki eivät pysty käyttämään digitaalisia palveluita, vaikka heillä olisi tietokone ja internetyhteys kotonaan. Digitaalisten kuilujen tutkimuksessa ollaankin suuntauduttu tutkimaan yhä enemmän sitä, miten ja mihin tarkoituksiin ihmiset käyttävät tarjolla olevaa teknologiaa. On siis mahdollista, että digitaalinen kuilu vallitsee kahden väestönryhmän välillä, vaikka kummankin ryhmän jäsenillä olisi käytettävissään suurin piirtein samanlaiset laitteet ja kommunikointiyhteydet. Esimerkiksi naisten ja miesten välillä on havaittu eroja internetin käyttömäärissä ja -tavoissa, vaikka eri sukupuolten edustajien välillä ei ole suuria eroja laitteiden tai internetyhteyden saavutettavuudessa.

Digitaalisia kuiluja on Suomen sisällä tutkittu vain vähän lukuun ottamatta Koivusillan ym. tutkimusta digitaalisten kuilujen ilmenemisestä suomalaisten nuorten välillä. Heidän tutkimuksensa keskittyi eroihin nuorten tavoissa käyttää tietotekniikkaa. Heidän tuloksiensa perusteella vaikuttaa siltä, että tietokoneen käyttö on yleistä niiden nuorten keskuudessa, joiden isällä on korkea koulutustaso tai korkea sosioekonominen asema. Lisäksi heidän tuloksensa osoittivat korrelaation esimerkiksi digitaalisen pelaamisen ja heikon koulumenestyksen välillä.

Oma tutkimuksemme pyrkii kattavasti arvioimaan eri ikäryhmien keskuudessa, onko Suomen sisällä digitaalisia kuiluja. Olemme selvittäneet digitaalisten kuilujen ilmenemistä THL:n toteuttaman Alueellisen terveyden ja hyvinvoinnin (ATH) tutkimusaineiston perusteella. Kyseinen tutkimusaineisto perustuu kyselyyn, jossa kysyttiin vastaajilta, onko heidän kodissaan internet ja mihin he sitä käyttävät. Lisäksi on kysytty, tarvitseeko vastaaja vammaispalveluita. Tähän kysymykseen kyllä vastanneista henkilöistä voidaan olettaa, että heillä on vamma tai he ovat omaishoitajia henkilölle, jolla on vamma. Tämän kysymyksen ansiosta ATH-tutkimusaineiston perusteella on mahdollista selvittää, koskettaako digitaalinen kuilu niitä perheitä, joissa vähintään yhdellä perheenjäsenellä on vamma.

Alustavan analyysimme perusteella vammaispalveluja tarvinneista vastaajista internetyhteys oli vain 67,6 prosentilla, kun muista vastaajista se oli 84,4 prosentilla. Internetyhteyttä voidaan nykypäivänä pitää välttämättömänä osana kotitalouksien tietoinfrastruktuuria. Sähköisten palveluiden saatavuus on käytännössä täysin riippuvainen internetyhteyksistä. Kun vammaispalveluita tarvinneista lähes kolmanneksella ei ole internetyhteyttä, tarkoittaa se käytännössä sitä, että he jäävät helposti monien hyvinvointipalveluiden ja niiden osaratkaisujen ulkopuolelle. Se, etteivät digitaaliset palvelut ole saavutettavissa, saattaa marginalisoida ja syrjäyttää ihmisiä heille oikeutetuista palveluista. Toisaalta, on huomattava, että lähes kaikissa perheissä, joissa kyselyyn vastaaja on ollut alle 55-vuotias, on käytössä internetyhteys. Vaikuttaa siis siltä, että ikä on vammaa merkittävämpi tekijä internetyhteyden saavutettavuuden kannalta. Tämä puolestaan merkinnee sitä, että ikääntyneet ja ikääntyvät vammaiset henkilöt ovat erittäin suuressa syrjäytymisvaarassa.

Aineiston tarkempi analyysi osoittaa pieniä eroja internetin käytössä vammaisten ihmisten ja ei-vammaisten ihmisten välillä. Alle 55-vuotiaiden vastaajien joukossa on hieman yleisempää olla käyttämättä internetiä, jos vastaaja tarvitsee vammaispalveluita, kuin, jos vastaaja ei tarvitse vammaispalveluita. Eroja löytyy myös niiden vastaajien välillä, jotka tarvitsevat vammaispalveluita. Jos vastaaja on alle 55-vuotias omaishoitaja, hän käyttää internetiä, jos hänellä on internetyhteys kotona. Sen sijaan lähes 5 % niistä alle 55-vuotiaista vastaajista, jotka tarvitsevat vammaispalveluita mutta eivät ole omaishoitajia, ei käytä internetiä vaikka heillä on internetyhteys kotonaan.

Valitettavasti ATH-tutkimusaineiston analyysillä ei voi arvioida eri tavoin vammautuneiden henkilöiden välisiä eroja siinä, miten he voivat käyttää internetiä. Tämä johtuu siitä, että ATH-tutkimusaineiston taustalla olevassa kyselyssä ei ole ollut yhtään kysymystä, joka olisi pyrkinyt selvittämään esimerkiksi sitä, onko vastaajalla kehitysvammaa. Uuden tutkimusaineiston kerääminen olisi välttämätöntä, jotta voitaisiin tutkia erilaisten vammojen vaikutusta digitaalisen kuilun ilmenemiseen ja internetin käytön esteettömyyteen.

Digitaalisen kuilun lisäksi olemme tehneet haastattelututkimusta suomalaisten perheiden mahdollisuuksista saada teknisiä apuvälineitä lapsille, jotka kuuluvat autismin kirjoon. Osassa tutkimukseen osallistuneista perheistä lapsella on myös kehitysvamma. Haastattelujen perusteella vanhemmat kokivat, että heidän lapsensa tarvitsee teknisiä apuvälineitä vain, kun heillä on huomattavia haasteita kommunikoinnissa. Kouluikään mennessä kaikki tähän ryhmään kuuluvat lapset olivat saaneet teknisen apuvälineen kommunikointiin eikä siitä ollut aiheutunut mitään kustannuksia vanhemmille. Lisäksi vanhemmat olivat mielestään saaneet tarpeeksi koulutusta laitteiden käyttöön. Vanhempien kertomuksista käy ilmi, että idea kommunikointilaitteen hankintaan on tullut ammattilaisilta, kuten puheterapeuteilta tai opettajilta.

Tutkimuksemme ei ole tähän asti keskittynyt siihen, miten lapset, jotka kuuluvat autismin kirjoon ja joilla on kehitysvamma, käyttävät uutta teknologiaa. Vanhempien vastauksien perusteella lapset ovat kuitenkin hyviä käyttämään omia teknisiä apuvälineitään, vaikka he ovat saaneet niiden käyttöön vain lyhyen opastuksen esimerkiksi puheterapeutilta tai omilta vanhemmiltaan. Lasten osallisuuden kannalta voi nähdä positiivisena sen, että tutkimukseen osallistuneet lapset käyttävät itsenäisesti teknisiä apuvälineitään ja muita perheen omistamia digitaalisia laitteita. Vapaa-aikanaan lapset voivat innostua katsomaan tekniselle apuvälineelleen tallennettuja kuvia tai seurata tabletin kautta lempivideoitaan YouTubesta.

  • A. van Deursen & J. van Dijk. 2014. The digital divide shifts to differences in usage. New media & society, 16(3), 507-526.
  • K. Dobransky & E. Hargittai. 2006. The disability divide in internet access and use. Information, Communication & Society, 9(3), 313-334.
  • K. Dobransky & E. Hargittai. 2016. Unrealized potential: Exploring the digital disability divide. Poetics, 58, 18-28.
  • S. J. Macdonald & J. Clayton. 2013. Back to the future, disability and the digital divide. Disability & Society, 28(5), 702-718.
  • National Telecommunications and Information Administration (NTIA). 2014. Exploring the Digital Nation: Embracing the Mobile Internet.
  • L. Robinson, S. R. Cotten, H. Ono, A. Quan-Haase, G. Mesch, W. Chen, J. Schulz, T. M. Hale, & M. J. Stern. 2015. Digital inequalities and why they matter. Information, Communication & Society, 18(5), 569-582
  • A. Teittinen & H. T. Vesala. 2015. Vammaispalveluja tarvinneiden taloudellinen tilanne ja osallistuminen – ATH-tutkimuksen tuloksia (urn.fi). Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen työpapereita 25/2015, s. 25-31.
Teksti: Anne-Marie Tuikka (Turun yliopisto, anne-marie.tuikka [ät] utu.fi), Hannu T. Vesala (Kehitysvammaliitto) & Antti Teittinen (Kehitysvammaliitto) | Julkaistu: 

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.
Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).