”Haluan käydä kuntosalilla, pyöräillä, oppia uimaan, saada kavereita ja leireillä. Mikään ei onnistu.”

Marianna OhtonenMarianna Ohtonen

Näin kertoo eräs Vammaisfoorumin kyselyyn vastannut vammainen nuori osallisuuden ja oikeuksien toteutumisesta. Sitaatti on yksi niistä monista kommenteista, joita kysely YK:n vammaissopimuksen toteutumisesta toi esille. Kyselyn tulokset julkaistiin syyskuussa ja ne antavat karun kuvan vammaisten ihmisten oikeuksien toteutumisesta Suomessa. Tulosten perusteella on tarkoitus antaa YK:n vammaisten oikeuksien komitealle totuudenmukainen kuva vammaisten ihmisten elämästä Suomessa.

Vastaako vammaisen nuoren kertomus sitä mielikuvaa, jonka haluamme kertoa ja raportoida sosiaalisesti kestävästä hyvinvointivaltiostamme? Tuskin kukaan meistä haluaa joutua tilanteeseen, missä joudumme kertomaan lapselle tai nuorelle tarjolla olevasta harrastuksesta, mihin ei kuitenkaan pääse, koska ei ole kuljetuspalvelua eikä henkilökohtaista avustajaa. Kokonaan toinen kysymys on, onko kaikkialla Suomessa ylipäänsä tarjolla sopivaa harrasteryhmää ja esteetöntä paikkaa missä harrastaa. Entäpä sitten tärkeät kaverisuhteet ja niiden merkitys nuoren elämässä, miten ne toteutuvat?

Pääministeri Antti Rinteen Osallistava ja osaava Suomi -hallitusohjelmassa luvataan taata jokaiselle lapselle ja nuorelle aito mahdollisuus mieluisaan harrastukseen koulupäivän yhteydessä. Hallitusohjelma lupaa myös luoda sosiaalisesti kestävän hyvinvointivaltion, joka ottaa huomioon myös vammaisten osallisuuden sekä mahdollisuudet itsenäiseen elämään, kouluttautumiseen ja työllistymiseen.

Lupaus vaatii paljon konkreettisia tekoja, joiden toteutuminen vammaisen ihmisen elämässä on monesta asiasta kiinni. Osallisuuden täysimääräisen toteutumisen eteen näyttää kasautuvan alati uusia esteitä. Vammaisfoorumin kyselyssä esteenä oli useimmiten massaratkaisut yksilöllisten palvelujen sijaan, puutteet lainsäädännön soveltamiskäytännöissä ja puutteet hyvän hallinnon periaatteiden noudattamisessa. Asenteissa vammaisia ihmisiä kohtaan on myös parantamisen varaa.

Tällä hetkellä voimassa olevan lainsäädännön mukaan vammaisten ihmisten palvelut tulee järjestää yksilöllisten tarpeiden mukaisesti. Eri puolelta Suomea kantautuu kuitenkin yhä enemmän huolestuneita yhteydenottoja, joiden viesti on yhteneväinen. Palveluja ei saa ja niitä evätään diagnoosin puuttumisen tai toisaalta juuri tietyn diagnoosin vuoksi. Elämme ikään kuin välitilassa odottaen muun muassa sote-ratkaisua ja vammaislainsäädännön uudistamista noudattaen epävirallisia suosituksia ja soveltamiskäytäntöjä, joista on tullut normi. Tähän välitilaan ovat pudonneet vammaiset henkilöt ja heidän läheisensä. Uusien sote-rakenteiden ja uuden vammaislain voimaantuloon asti noudatetaan kuitenkin olemassa olevaa lainsäädäntöä, jonka keskiössä on asiakkaan etu ja yksilöllinen tarve.

YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus on Suomessa lain tasoisena voimassa ja sitä voi ja tulee soveltaa suoraan kaikilla hallinnon tasoilla. Vammaissopimuksen artikloihin voi vedota perusteltaessa tietyn palvelun myöntämistä ja sen toivottua järjestämistapaa.

”Asiakkaan täytyy jatkuvasti puolustaa oikeuksiaan ja jaksaa tehdä virheellisistä päätöksistä valituksia ja kanteluita. Tähän kuluu hirveästi turhaa aikaa, rahaa ja voimavaroja. Elämän järjestykseen saaminen vammaisuuden kanssa on yhtä taistelua. Yksilöllinen tilanteen arviointi pettää yleensä.”, kertoo vammaisfoorumin kyselyyn vastaaja.

Teksti: Marianna Ohtonen | Julkaistu: 

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.
Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).