Sosioemotionaalinen kompetenssi edistää kouluviihtyvyyttä

Oppilaan kyky solmia ja pitää yllä positiivisia vuorovaikutussuhteita on vahvasti yhteydessä hänen kouluviihtyvyyteensä. Niillä, joilla tämä sosioemotionaalinen kompetenssi oli korkea, kouluviihtyvyys vain lisääntyi entisestään toiselle asteelle siirryttäessä, kun taas keskinkertaisen tai alhaisen sosioemotionaalisen kompetenssin omaavilla nuorilla kouluviihtyvyys laski toisella asteella.

KT Seija Mannisen erityispedagogiikan väitöskirja ”Kouluviihtyvyys ja siihen liittyvät tekijät peruskoulussa ja toisen asteen opinnoissa” tarkastettiin 18. toukokuuta 2018 Jyväskylän yliopistolla. KT Seija Manninen osoittaa erityispedagogiikan väitöksessään, että vahva sosioemotionaalinen kompetenssi selittää erittäin merkitsevästi kouluviihtyvyyttä ja kouluun kiinnittymistä. Siihen liittyviä oppilaiden taitoja voidaan kehittää.

Koulun oppimisympäristöllä on merkittävä vaikutus oppilaan oppimiseen, sosiaalisten taitojen kehittymiseen ja elämän laatuun. Kouluviihtyvyyden on todettu vaikuttavan jatko-opiskeluhalukkuuteen myönteisesti. Kouluviihtyvyyden taustatekijät liittyvät kodin, opettajien ja sosiaalisen verkoston (vertaissuhteet) tarjoamaan tukeen sekä oppilaan näkemykseen omasta itsestään. Kansainvälisesti vertailtuna suomalaiset koululaiset ovat koulumenestyksen osalta olleet PISA-tutkimuksessa maailman parhaiden joukossa vuosi toisensa jälkeen, mutta kouluviihtyvyyden osalta he eivät ole olleet vertailujen kärkipaikoilla. Vaikka kouluviihtyvyyden kokemus on suomalaisilla lapsilla ja nuorilla viime vuosien aikana kehittynyt myönteiseen suuntaan, on edelleen tärkeää selvittää, miten oppilaiden koulussa viihtymistä voidaan edistää. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli ymmärtää oppilaan kouluviihtyvyyttä ja sen rakentumista koulun vuorovaikutusympäristössä.

Aluksi selvitettiin, miten peruskoulun 8. luokan yleisopetuksen oppilaat sekä erityisopetusta saavat oppilaat viihtyivät koulussa ja mitkä eri tekijät vaikuttivat heidän kouluviihtyvyyteensä. Seurantatutkimuksessa selvitettiin, kuinka oppilaat viihtyivät jatko-opinnoissaan toisella asteella ja mitkä tekijät vaikuttivat siellä koulussa viihtymiseen ja kouluun kiinnittymiseen. Suurin osa peruskoulun kahdeksasluokkalaisista viihtyi melko hyvin tai hyvin (85,4 %). Melko huonosti ja huonosti viihtyviä oli vastaavasti 14,6 %. Tytöt viihtyivät koulussa paremmin kuin pojat, mutta toisella asteella tyttöjen ja poikien väliset erot kapenivat. Opettajasuhteen laadun kokemus oli vahvassa yhteydessä kouluviihtyvyyteen. Koulussa hyvin menestyneet viihtyivät parhaiten ja huonoimmin viihtyivät koulumenestykseltään heikommat ja osa-aikaiseen erityisopetukseen osallistuneet. Yleisopetuksessa olevat oppilaat viihtyivät parhaiten 8. luokalla. Myös ne oppilaat, joille oli tehty erityisen tuen päätös, näyttivät viihtyvän melko hyvin. Koulussa viihtyivät heikoimmin ne oppilaat, jotka saivat osa-aikaista erityisopetusta, mutta joilla ei ollut erityisen tuen päätöstä. Tämä joukko tarvitsisi erityisiä tukitoimia, jotta kouluviihtyvyys paranisi.

Toisella asteella 90,5 % ilmoitti viihtyvänsä hyvin. Varsinkin suhde opettajiin parani siten, että kun 8. luokalla sen arvioi hyväksi kolme neljäsosaa, niin vastaavasti toisella asteella yhdeksän kymmenestä koki suhteen hyväksi. Toisella asteella etenkin poikien suhde opettajiin ja kouluviihtyvyys paranivat ja heidän uupumuksensa väheni. Sen sijaan tyttöjen usko menestymismahdollisuuksiinsa väheni toisella asteella. Suhde opettajiin parani siten, että kun 8. luokalla sen arvioi hyväksi kolme neljäsosaa oppilaista, niin vastaavasti toisella asteella yhdeksän kymmenestä koki suhteen hyväksi. Toisella asteella tutkittiin kouluviihtyvyyden lisäksi myös kouluun kiinnittymistä, mikä on kouluviihtyvyyden lähikäsite. Lukiolaiset olivat ammattikoululaisia vahvemmin kiinnittyneitä kouluun. Oppilaan ja opettajan välisellä suhteella sekä emotionaalisella kiinnittymisellä oli selkeä yhteys. Myös vertaisten ja kodin tuella oli vahva yhteys emotionaaliseen kiinnittymiseen. Toisen asteen opiskelijoiden kouluun kiinnittyminen oli sitä vahvempaa, mitä parempi sosioemotionaalinen kompetenssi ja opintomenestys heillä oli. Vahva sosioemotionaalinen kompetenssi ennusti kouluviihtyvyyden ja kouluun kiinnittymisen lisääntymistä toisella asteella, kun taas keskinkertaisen tai alhaisen sosioemotionaalisen kompetenssin omaavilla nuorilla kouluviihtyvyys ja kouluun kiinnittyminen laskivat toisella asteella. Mitä paremmin opiskelija viihtyi toisella asteella, sitä vahvemmin hän myös kiinnittyi kouluun; ja mitä vähemmän uupunut opiskelija oli toisella asteella, sitä parempaa oli kouluun kiinnittyminen. Lisäksi kahdeksannella luokalla arvioitu itsetunto oli yhteydessä parempaan kouluviihtyvyyteen ja kouluun kiinnittymiseen toisella asteella. Itsetunto oli tämän tutkimuksen mukaan myös varsin pysyvä ominaisuus kahdeksannelta luokalta toiselle asteelle siirryttäessä. Itsetunnon tukemiseen olisi hyvä kiinnittää jatkuvaa huomiota alkaen varhaiskasvatuksesta ja jatkuen läpi perusopetuksen.

Tutkimuksen merkittävimpänä tuloksena voidaan pitää opiskelijan sosioemotionaalisen kompetenssin erittäin vahvaa yhteyttä sekä kouluviihtyvyyteen että kouluun kiinnittymiseen. Niillä opiskelijoilla, joilla oli korkein sosioemotionaalinen kompetenssi, kouluviihtyvyys vain lisääntyi entisestään toiselle asteelle siirryttäessä, kun taas keskinkertaisen tai alhaisen sosioemotionaalisen kompetenssin omaavilla nuorilla kouluviihtyvyys laski toisella asteella. Näyttääkin siltä, että vahva sosioemotionaalinen kompetenssi selittää erittäin merkitsevästi kouluviihtyvyyttä. Näin ollen kouluviihtyvyyttä voidaan edistää kehittämällä oppilaiden sosioemotionaalista kompetenssia. Lasten tunne- ja vuorovaikutustaitojen vahvistaminen tulisi aloittaa jo varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksen alaluokilla, sillä kouluviihtyvyyden taso oli 8. luokalla ja toisella asteella kehittynyt jo varsin pysyväksi kokemukseksi.

Myös oppilas-opettajasuhteen yhteys kouluviihtyvyyteen oli selkeä ja vahva. Oppilaan kohtaamiseen liittyvä vuorovaikutus sekä rakentava ja kannustava palaute- ja arviointijärjestelmä ovat hyvän oppilas-opettajasuhteen tunnusmerkkejä. Opettajien päivittäin antama malli opetus- ja kasvatustyön suunnittelusta ja toteutuksesta yhdessä muiden aikuisten kanssa koulussa voi parhaimmillaan toimia oppilaille esimerkkinä yhteistyön tekemisestä ja edistää omalta osaltaan oppilaiden sosioemotionaalisia taitoja. Uudessa perusopetuksen opetussuunnitelmassa korostetaan entistä enemmän koulua sosiaalisena ympäristönä, joka voi omia rakenteitaan kehittämällä kasvattaa yhteisöllisyyteen. Opetuksen yhteissuunnitteluun ja toteutukseen sekä yhteistyömahdollisuuksiin erityisopetuksen ja oppilashuoltohenkilökunnan kanssa olisi siis paneuduttava jo opettajankoulutuksessa, koska oppilaiden, vanhempien ja koulun henkilökunnan yhteistyön ja positiivisten suhteiden merkitys on suuri erityisesti silloin, jos oppilaalla on vaikeuksia.

Tämän tutkimuksen mukaan heikoimmin koulussa viihtyivät ne oppilaat, jotka saivat osa-aikaista erityisopetusta, mutta joilla ei ollut erityisen tuen päätöstä. Olennainen kysymys ja jatkotutkimuksen aihe onkin nyt se, kuinka esimerkiksi suunnitelmallisen tehostetun tuen, kannustavan ilmapiirin ja moniammatillisen yhteistyön avulla voitaisiin lisätä myös heidän kouluviihtyvyyttään. Tämän tutkimuksen merkittävin tulos oli sosioemotionaalisen kompetenssin erittäin vahva yhteys sekä kouluviihtyvyyteen että kouluun kiinnittymiseen. Erityisopetusta saavilla oppilailla on havaittu muita oppilaita enemmän vaikeuksia pysyvien vertaissuhteiden luomisessa. Siksi heidän sosioemotionaalisen kompetenssinsa kehittymiseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota, jotta myös heidän kouluviihtyvyytensä paranisi.

Teksti: Seija Manninen | Julkaistu: 

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.
Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).