Asuminen muuttaa asenteita

Haastattelin muutama kuukausi sitten ikääntyviä viisi-kuusikymppisiä kehitysvammaisia henkilöitä heidän näkemyksistään vapaudesta. Yksi piti kuorolaulua vapautena, toiselle oma keittiö oli vapauden valtakunta, jossa voi laittaa ruokaa ja keskustella Facebookissa.

Myös työssäkäyntiä pidettiin vapautena. Palkka ja sen avulla ansaittu työeläke ovat erittäin korkealle arvostettuja asioita, sillä ne eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Kaikki viisi olivat kokeneet elämässään valtavan vapauden lisääntymisen: jos vielä 60- ja 70-luvuilla hoitohenkilökunta päätti kaikesta, vuoden 1977 lakimuutoksen jälkeen siirryttiin hoitajakeskeisistä laitoksista avohuoltoon.
Monille – jopa omille vanhemmille – itsenäisesti asuva kehitysvammainen nuori oli vielä 1980– 1990-luvuilla outo ajatus.
40 vuodessa on totuttu siihen, että kehitysvammainen lapsi voi muuttaa pois kotoa siinä, missä perheen muutkin nuoret. Samalla on totuteltu siihen, että nämä nuoret voivat solmia ihmissuhteita ja mennä naimisiin. Nyt pyritään myös oikeisiin työsuhteisiin niille tuhansille kehitysvammaisille ihmisille, jotka pystyvät työtä tekemään.

Kaikkia tapaamiani kehitysvammaisia ihmisiä yhdisti aktiivisuus Me itse -yhdistyksessä. Se on Kehitysvammaisten Tukiliiton ihmisoikeusjärjestö, joka perustettiin vuonna 1999. Näin 20-vuotisjuhlavuonna yhdistyksen jäsenet voivat katsoa ylpeänä työnsä jälkiä: vammaisten itsemääräämisoikeudesta on tullut keskeinen, yhteisesti jaettu tavoite.

Itsemääräämiseen kuuluu keskeisesti oma koti. Kun parikymppisenä pääsi laitoksesta omaan asuntoon, voi vain kuvitella ilon määrää. Toki vapauteen liittyy aina vastuu, pitää oppia huolehtimaan asioistaan. Haastateltavani oppivat – ja asuivat kymmeniä vuosia itsenäisesti, solmivat suhteita, erosivat ja menivät uudelleen naimisiin.

Monet ovat ikääntyessään siirtyneet takaisin tuettuun asumiseen, vaikkapa ryhmäkotiin tai palvelutaloon. Se kuuluu elämään, kun krempat lisääntyvät.

Heidän asumisuransa paljastaa asenteiden olevan muutettavissa. Vielä 60-luvulla kehitysvammaisia ihmisiä kutsuttiin alentavasti vajaamielisiksi, myöhemmin nimitys muuttui kehitysvammaiseksi. Vireillä olevan lakimuutoksen myötä he toivovat, että heitä alettaisiin kutsua pelkästään vammaisiksi ihmisiksi – ilman leimaavia etuliitteitä.

Riitta Lehtimäki on toimittaja, tietokirjailija ja Maalla-lehden kolumnisti, jota kiinnostaa asuminen niin yhteiskunnallisena kuin esteettisenä ilmiönä.