Anna vieraalle mahdollisuus

Yhdeksän vuotta sitten kesällä minusta tuli maahanmuuttaja, kun lähdin Pohjois-Italiaan töihin suorittamaan silloisten opintojeni harjoittelua. Jo paljon nuorempana, 18-vuotiaana minulla oli lyhyt maahanmuuttokokemus, kun muutin au-pairiksi Itävaltaan. Niin nuorena en vielä ajatellut asiaa kovin syvällisesti maahanmuuton kannalta, mutta Italiassa melkein kahdeksan vuotta myöhemmin näkökulma oli jo toinen. Elettiin vuotta 2011 ja Suomessa poliittinen ilmapiiri oli muuttunut. Maahanmuuttajista oli alettu puhua paljon kovemmin sanankääntein kuin aikaisemmin.

Genova, jossa asuin yhden kesän, on mielestäni jollain lailla epäitalialainen kaupunki. Se on satamakaupunki, johon suuret laivat ovat kautta aikain tuoneet ihmisiä. Osa on tullut vain käymään, osa jäänyt pysyvästi. Katukuva ei aina ollut kovin tyypillisen italialainen. Meren takaa tulleita oli paljon. Luulisi, että se olisi näkynyt muualta tulleiden kohtelussa, mutta aina niin ei ollut. Kun töissäni soitin eri tahoille, enkä aina osannut sanoa kaikkea italiaksi, saatettiin luuri lyödä korvaan ensimmäisen englanniksi lausutun sanan jälkeen. Erään kerran mies langan toisessa päässä pamautti suoraan, että olet Italiassa ja sinun pitäisi osata puhua italiaa! Puolustukseksi ei kelvannut edes se, että sentään osasin kieltä jollain taitotasolla. Kun lähimarketin kassajonossa puhuimme kämppikseni kanssa suomea, edellä meitä jonottaneet kääntyivät lähes joka kerta katsomaan ja ihmettelemään. Oudoksuvia katseita antoi myös kassatyöntekijä, samalla kun laskutti yhden jugurttipurkin kaksi kertaa. Kesän aikana kielitaitoni onneksi koheni todella paljon. Pääsin lähemmäs ”aitoa” italialaisuutta, kun ymmärsin, mistä ihmiset kadulla tai ravintoloissa puhuivat. Silloin en enää tuntenut oloani samalla tavalla muukalaiseksi, kuin alussa.

Me ihmiset olemme luultavasti aina tunteneet jonkinlaista pelkoa vierautta kohtaan. Jos omaan luolaan pyrki muukalainen, ei todennäköisesti ollut monia vaihtoehtoja, kuinka toimia. Monet käyttäytymismallimme tulevat kaukaa esihistoriasta ja istuvat tiukassa. Vieraita, muualta tulleita, on kautta aikojen pelätty niin tautien leviämisen kuin väkivallan uhan vuoksi. Kun koronavirus alkoi viime vuoden lopussa levitä Kiinassa, kiinalaisia alettiin pian avoimesti karsastaa myös täällä Suomessa. Vieraan tuomaa virusta pelätään, mutta oman maan kansalaisia ei karsasteta sen enempää, vaikka joka vuosi tartutamme toisiimme influenssaa.

Omalle esihistoriallemme emme voi mitään, mutta voisiko tiedostava ihminen ajatella niin, että muukalainen, vieras, oudolta kuulostavaa kieltä puhuva tai toisenlaiselta näyttävä voisi olla mahdollisuus, ei uhka. Nuori Italiaan työtä tekemään tullut nainen ei ole uhka kenellekään, vaikka puhuisi kuinka outoa kieltä. Joskus koen suurta raivoa siitä, miten ennakkoluuloisia ja sisäänpäinkääntyneitä me ihmiset osaammekaan olla. Maailma on meille länsimaalaisille avoin. Lentokone kiidättää meidät hetkessä aivan toisenlaisiin kulttuureihin, mutta olemmeko todella oppineet näillä matkoilla mitään?

Vaikka me ihmiset osaamme olla epäileväisiä ja estää tulokkailta pääsyn piireihimme, kykenemme onneksi myös yhteistyöhön vieraankin kanssa. Jokainen uusi ystävä on ensin ollut ventovieras. Ystäviä voi saada ja myös kannattaa hankkia muunmaalaisten joukosta. Se on takuuvarma keino tulla suvaitsevaisemmaksi. Vaikka kesä maahanmuuttajana Genovassa ei aina ollut kovin ruusuista aikaa, rakkauttani Italiaa kohtaan se ei missään vaiheessa uhannut. Jo ennen tuota kesää minulla oli italialaisia ystäviä ja on ollut sen jälkeenkin. Vieraalle kannattaa siis antaa mahdollisuus.