Merkityksellisiä kohtaamisia

Tuula-Maria AhonenTuula-Maria Ahonen

Menin sijaiseksi musiikkipainotteiseen iltapäiväkerhoon. Pihalla kehitysvammainen poika keinui ja lauloi lastenlaulua, jonka sanat palautuivat mieleeni 20 vuoden takaa. Iloinen tuttu yllätys ja muisto omien lasten kanssa laulamisesta!

Yhdyin siis laulamaan pojan kanssa, vaikka muut koulunkäyntiavustajat olivat hiljaa. Lauloimme pojan kanssa muitakin lauluja, vaikka muiden avustajien vaikeneminen jännitti minua; ehkä tämä on heidän mielestään sopimatonta?

Aikuisen kuuluu olla kontrolloiva eikä iloisesti osallistuva! kaiken lisäksi laulava poika ei kuulunut iltapäiväryhmään, johon olin menossa.

Kun koulun kello soi, kehitysvammainen poika tuli halaamaan minua ja kiitti sivistyneen kauniisti yhteisestä lauluhetkestämme. Ilahduin ja yllätyin myönteisesti.

Kerroin tämän myöhemmin toiselle avustajalle ja oletin, että hän olisi ollut ylpeä pojan hyvätapaisesta käytöksestä.

”Eivät 11-vuotiaat enää halaa! Täytyy opettaa poika pois huonosta tavasta”, avustaja vastasi.

Vastaus tyrmistytti minua. Samoin Facebook-kavereitani, joille kerroin kokemukseni.

Meitä suomalaisia pidetään asiallisena työkeskeisenä kansana. Keksimme ratkaisuja ongelmiin, olemme käytännöllisiä ja järkeviä, mutta tunnetasolla olemme usein estyneitä ja ulkomaalaisten mielestä hyvinkin kylmiä ja vaikeasti lähestyttäviä.

Omasta mielestämme olemme tietenkin ”normaaleja”. Liian monille vapautuksen tarjoaa alkoholi, joka mahdollistaa ”luvan kanssa” halun ilmaista luonnollisia lämpimiä inhimillisiä tunteita.

”Kello kahden aikaan yöllä suomalaiset laulavat eri puolilla Suomea yhdessä karaokea ravintoloissa. Silloin uskallamme ilmaista haluamme ja kykyämme lämpimään läheisyyteen”, luin äskettäin Facebookista erään naisen osuvan kuvauksen.

Mieleeni on jäänyt 20 vuoden takaa myös toinen ilahduttava kohtaaminen kehitysvammaisen henkilön kanssa.

Matkustin Lahdessa bussissa. Yhtäkkiä kehitysvammainen nainen tuli aivan lähelleni innostuneena:” Sinulla on aivan samanlaiset silmälasit kuin minulla!”

Minusta oli ihanaa, että hän – vastoin suomalaisia tapoja – lähestyi minua pelottomuuden ja rohkean kohtaamisen hengessä. Itse varmaankin vastasin estyneemmin, kiitos suomalaisen kasvatuksen.

Hän antoi minulle piristävää energiaa, jota ihmiset voisivat tuottaa enemmän toisilleen, jos uskaltaisimme olla vapautuneen spontaaneja – myös ilman alkoholia!

Muistan myös erityiskoulussa tapaamani kehitysvammaisen pojan, joka tuli heti halaamaan minua ja kysyi:” Miksi sinulla on vihreä hame?”

Kuinka hurmaavan kohtaava kysymys! Itse olen ihminen, joka tekee kysymyksiä muille saadakseni kontaktin heidän maailmaansa. Kärsin siitä, että hyvin harva aikuinen uskaltaa kysyä mitään toisilta. Aikuisethan on kasvatettu ”kohteliaiksi ja hienotunteisiksi”, eivätkä siksi uskalla kysyä mitään.

Mutta kontakti jää tylsäksi, jos kumpikin vain kertoo omista kokemuksistaan, eikä kiinnostu miettimään toisen todellisuutta. Luova kohtaaminen tapahtuu rohkean lähestymisen kautta.

Minulla on ollut aika vähän kohtaamisia kehitysvammaisten ihmisten kanssa, mutta ne ovat jääneet mieleeni, siinä missä tuhannet kohtaamiset ”normaali”- ihmisten kanssa ovat unohtuneet.

Miten sitten kasvattaa kehitysvammaisia lapsia? Turvallisuusnäkökohdat on tietenkin otettava huomioon, mutta etäisyyden pitäminen lapseen hänen oman turvallisuutensa vuoksi tuntuu väärältä periaatteelta.

Hyvältä ei myöskään tunnu koulunkäyntiavustajan asenne, jonka mukaan kehitysvammainen lapsi on kasvatettava pois omasta erityislaadustaan, avoimuudesta ja ennakkoluulottomasta suhtautumisesta muihin ihmisiin. Sitähän suomalainen yhteiskunta päinvastoin kipeästi tarvitsee.

En tiedä, kuinka paljon asiasta on keskusteltu, mutta keskustelua ehkä olisi hyvä edelleen jatkaa.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka vaihtelutyönä tekee kerran pari kuukaudessa hoitotyötä.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen | Julkaistu: 

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.
Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).