Tutkimuksesta uusia tuulia ja näkökulmia

Kehitysvamma-alalla kehityksen rattaat pyörivät hitaasti ja samojen aihepiirien kanssa painitaan vuosikymmenestä toiseen, kunnes aika on kypsä muutokselle, ja silloinkin muutoksen tuulet puhaltavat eri puolilla maata eri aikaan.

Lähes 30 vuotta kehitysvamma-alalla työskennellyt Marika Metsähonkala aloitti uransa Porin kaupungilla ohjaajan toimessa ja sittemmin Satakunnan erityishuoltopiirissä, jossa hän toimi ensin asumisyksiköiden esimiehenä ja myöhemmin palvelupäällikkönä.

Kun valinta uudesta tehtävästä Varsinais-Suomen erityishuoltopiiriin tuli, Metsähonkalalla oli pohtimisen paikka.

”Mietin aikoinani, onko ammatillinen itsemurha tulla töihin Varsinais-Suomeen, sillä siellä vallitsi hyvin laitosvaltainen hoiva- ja hoitokulttuuri, jossa kehitysvammaiset ihmiset ovat laitoksessa ikuisesti lukkojen takana. Mutta onneksi kuitenkin läksin. Tämän on ollut hienoa ammatillisen kasvun aikaa. Olen päässyt vierestä katsomaan, kuinka valtava laitos, jossa oli yli 300 asukasta, puretaan ja mitä sitten tapahtuu, kun alkuoletus oli se, etteivät laitoksista lähteneet ihmiset pärjää avopalveluissa”, kertoo Metsähonkala, joka toimii nykyisin palvelu- ja asiakkuusjohtajana Varsinais-Suomen erityishuoltopiirin kuntayhtymässä.

Laitosten purkuun mukaan

Laitosten lakkauttamisesta oli puhuttu Suomessa jo 70-luvulta lähtien – keskustelu alkoi siis lähes samaan aikaan kun laitosten rakentaminen oli kiivaimmillaan. Vasta valtioneuvoston periaatepäätös laitosten lakkauttamisesta vuonna 2010 aloitti niiden alasajon käytännössä. Periaatepäätöstä edelsi pitkäkestoinen vaikutustyö, jonka pohjalla oli muun muassa kehitysvamma-alalla tehty asumisen laatuun, ihmisoikeuksiin ja tasa-arvoon liittyvä tutkimustyö.

Toimintakulttuurin muutos läksi myös asiakkaista itsestään. He eivät halunneet asua laitoksessa ja heidän toivomuksiaan oli kuunneltava.

Kun asiasta tehtiin periaatepäätös, siitä tuli strategia, jota ryhdyttiin päämäärätietoisesti toteuttamaan suorastaan rytinällä.

”Vuonna 2011 erityishuoltopiirissä oli vain 39 kotia kehitysvammaisille henkilöille, mutta tällä hetkellä niitä on 250 ja lisää on suunnitteilla. Parhaimmillaan yksiköitä aukesi kolme samaan aikaan. Uusiin yksiköihin tarvittiin uusia työntekijöitä, joille ostettiin erittäin hyödyllistä koulutusta Kehitysvammaliitolta, sillä uudessa tilanteessa tarvittiin konkreettista tutkimuspohjaista tietoa ja koulutusta siitä, kuinka järjestää laitoksista muuttavien ihmisten uudenlainen yksilölliset tarpeet huomioiva asuminen”, Metsähonkala kertoo.

Kehitysvammaliiton kanssa solmitut pitkäkestoiset YKS- (Yksilökohtainen elämänsuunnittelu) koulutussopimukset tulivat tuolloin suureen tarpeeseen. Ne antoivat sekä tietoa että työkaluja alan työntekijöille uudessa tilanteessa.

”On hyvin tärkeää, että koulutukset pohjautuivat tutkittuun, tieteelliseen tietoon, eikä pelkästään totuttuihin tapoihin tai mutu-tuntumaan. Kehitysvammaliiton henkilöstö ja tutkijat saavat ottaa itselleen paljon kiitosta siitä, kuinka he ovat onnistuneet muuttamaan alan ammattilaisten ajatusmaailmaa ja vakuuttamaan tieteellisen tutkimuksen kautta, kuinka paljon ihmisten elämänlaatu paranee yksilöllisessä asumisessa”, kiittelee Metsähonkala.

Erityisen tärkeää toimintakulttuurin muutostarpeiden perustelu on 1970-80-luvulla alalle tulleille hoitajille, joilla saattaa olla vaikeuksia muuttaa ajatustapojaan täysin erilaiseksi kuin se oli heidän alalle tullessaan, jolloin laitoskulttuuria ja hoivavaltaista työtapaa pidettiin hyvänä.

Kehitystyö tehtävä itse

Varsinais-Suomen erityishuoltopiirin kuntayhtymä on Kehitysvammaliiton jäsenjärjestö ja siksi sillä on paljon yhteistyötä liiton kanssa.

”Kehitysvammaliiton tutkimus- ja koulutustoiminta on tuonut meille uudet tuulet ja näkökulmat. Se on ollut päänavaaja ja viitoittanut hyvin voimakkaasti asumisen kehityssuuntaa. Suuntaviivat olemme saaneet Kehitysvammaliitolta, mutta kehitystyön olemme tehneet itse. Tutkimukseen perustuva tieto on ollut hyvä pohja perustella muutoksen tarvetta. Nykyisin kukaan ei enää kyseenalaista uudistuksia, jotka veimme läpi vuosikymmenen alkupuolella”, Metsähonkala summaa.

Varsinais-Suomen erityishuoltopiiri on ostanut paljon esimerkiksi asumisen tukeen, kehitykseen, itsemääräämisoikeuteen, koulutukseen sekä laatuun liittyviä Kehitysvammaliiton koulutuksia.

”Esimerkiksi ALLI-laatuverkoston sekä KVANK – Kehitysvamma-alan asumisen neuvottelukunnan suositukset ovat vaikuttaneet siihen, kuinka asuminen on alueellamme järjestetty”, Metsähonkala kertoo.

Tehtävää riittää edelleen

Kun laitosasumista alettiin alueella purkaa, monet skeptikot epäilivät, että pois muuttajat eivät tule pärjäämään itsenäisemmässä asumismuodossa, vaan heidän on palattava laitokseen. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan laitokseen palaaminen on ollut erittäin vähäistä. Pääosa entisen keskuslaitoksen asukkaista on muuttanut pieniin ryhmäkoteihin, mutta kymmeniä asukkaita on jatkanut vielä niistäkin eteenpäin asumaan täysin itsenäisesti. Keskuslaitoksessa on jäljellä enää lyhytaikaiseksi tarkoitetut kriisipalvelut, joissa on valitettavasti jatkuvasti täyttä.

”Tämä on merkki siitä, että asumisessa on edelleen paljon kehittämistä. Esimerkiksi asumisyksiköiden kokoa on edelleen pienennettävä, niihin on saatava tarpeeksi henkilökuntaa sekä asukkaille mielekästä tekemistä päiviksi.”

Lisää tutkittua tietoa kaivataan

Metsähonkala on vannoutunut tiede-entusiasti ja valittelee kehitysvamma-alan tutkimusmäärien suppeutta.

”Tutkimuksen osuutta kehitysvamma-alalla voisi nostaa enemmän esille, koska asioiden vaikuttavuutta kysytään asiakastyössä paljon. Alalla tarvitaan tutkittua tietoa, jotta voimme perustella tekemisemme paremmin. Tarvitaan myös valtakunnallista, laajempaa yhteiskunnallista tutkimusta siitä, kuinka olemme asemoituneet yhteiskuntaan, kuinka se toimii ja miten se näkyy.”

Lääketieteellisen tutkimuksen ohella Metsähonkala toivoisi alalle myös entistä enemmän yhteiskuntatieteellistä ja sosiaalipoliittista tutkimusta ripauksella filosofista näkökulmaa.

”Tavalliselle ihmiselle yhteiskunnallinen, mutta helposti ymmärrettävä tutkimus olisi paikallaan, sillä liian vaikealentoinen tutkimus saattaa vähentää rivityöntekijöiden kiinnostusta”, Metsähonkala vinkkaa.