Olemuskielinen rippikoulu käy teologian ytimeen

Olemuskieli, eli ei-sanallinen viestintä, on tapa ilmaista tunteita, ajatuksia ja viestejä ilman sanoja. Se koostuu kehon eleistä, kasvojen ilmeistä, äänensävystä, kosketuksesta ja muista ei-sanallisista signaaleista. Olemuskieli on universaali tapa viestiä, ja sitä käytetään päivittäin sekä tietoisesti että tiedostamatta eri tilanteissa.

Olemuskieltä käytetään vuorovaikutuksessa erilaisten ihmisten kanssa. Se voi sisältää eleitä, kuten käden heilautuksen tervehdyksen merkiksi tai pään nyökkäyksen hyväksynnän osoittamiseksi. Kasvojen ilmeet, kuten hymy tai kulmakarvojen kurtistus, voivat ilmaista tunteita, kuten iloa, surua tai hämmennystä. Äänensävy ja äänen voimakkuus voivat viestittää tunteen sävyä ja tehdä sanattomia viestejä selvemmiksi. Kosketuksen avulla voi ilmaista läheisyyttä, lohdutusta tai tukea.

Olemuskieli on erityisen tärkeä tilanteissa, joissa sanat eivät riitä tai eivät ole käytettävissä. Se voi myös auttaa välittämään tunteita ja tarkoituksia tehokkaammin kuin sanat yksinään.

”Kaikki ihmiset käyttävät olemuskieltä. Se on ihmisen varhaisin kielen muoto, jota kaikki kykenevät käyttämään jo ennen kuin kielellinen kehitys on lähtenyt käyntiin. Siihen kuuluu kaikki nonverbaalinen viestintä, joka on kullekin ihmiselle ominaista”, kiteyttää Etelä-Karjalan alueen kehitysvammaistyön pappi Tero Kajander.

Hän on vetänyt jo useamman vuoden olemuskielisiä rippikouluja oman toimialueensa kehitysvammaisille nuorille, joille kommunikointi puhekielellä ei onnistu.

Kahden kauppa

Kehitysvammaiset henkilöt on huomioitu seurakuntien toiminnassa jo 1960- ja 1970-luvuilta lähtien, jolloin alettiin nimittää kehitysvammatyön lehtorin virkoja. Myöhemmin ne muutettiin papin viroiksi.

Kehitysvammatyötä tekeviltä papeilta edellytetään useamman vuoden kestävää erityiskoulutusta. Se koostuu laajasta sielunhoidollisesta erikoistumisalueesta, joka vastaa sairaalapappien koulutusta, mutta sisältää myös kehitysvammaisuutta käsittelevän osion.

Kajanderin erikoistumisopintoihin on kuulunut myös olemuskielen perehtyminen.

”Olemuskielinen ilmaisu on hyvin yksilöllistä, ja se on aina kahden kauppa. Jokainen ihminen tulkitsee olemuskielistä viestintää omalla tavallaan. Pitkäaikaisissa ihmissuhteissa olemuskieltä oppii tulkitsemaan paremmin. Esimerkiksi vanhempi osaa tulkita oman lapsensa olemuskielistä ilmaisua jo ennen kuin lapsi on oppinut puhumaan. Myös pitkäaikaisessa hoitosuhteessa hoitohenkilökunta oppii ymmärtämään omien asiakkaidensa olemuskielistä viestintää. Mitä syvempi suhde on, sitä yksityiskohtaisemmin olemuskielistä ilmaisua on mahdollista ymmärtää”, Kajander luonnehtii.

Vahvaa johdatusta

Kajander on toiminut ammatissaan jo 12 vuoden ajan. Kuluneisiin vuosiin mahtuu suuri määrä kehitysvammaisille nuorille suunnattuja rippikouluja, mutta Kajander on edelleen työstään hyvin innoissaan.

”Tunnen edelleen vahvaa johdatusta pappeuteen ja koen, että minulla on paljon annettavaa tässä työssä. Nämä vuodet ovat opettaneet minulle, että jokainen ihminen on oma persoonansa, ja vaikka ihmisellä olisi jokin diagnoosi ja hänet olisi pantu johonkin lokeroon, se ei kerro vielä paljoakaan hänestä ihmisenä.”

Alkujaan hänet johdatti alalle seurakunnan ystävätoiminta, jossa hän oli mukana jo teini-iästä alkaen.

”Olin 15-16 -vuotiaasta lähtien kehitysvammaisen miehen ystävänä. Olimme ystäviä noin 10 vuoden ajan ja pidimme yhteyttä vielä senkin jälkeen, kun olin muuttanut toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Se oli ensimmäinen pitkäaikaisempi kokemukseni kehitysvammaisista ihmisistä. Myös toimiessani rippikoulun isosena eräässä ryhmässäni oli eräs lievästi kehitysvammainen nuori. Opiskeluaikana toimin henkilökohtaisena avustajana liikuntavammaiselle nuorelle”, taustoittaa Kajander alanvalintaansa.

Huolellista ennakkovalmistautumista

Olemuskielinen rippikoulu voi kestää esimerkiksi yhden vuoden, jonka kuluessa nuoret kokoontuvat aika-ajoin. Myös viikon pituisia intensiivijaksoja voidaan järjestää, jos nuorilla on siihen riittävät kyvyt.

Olemuskielisten ihmisten kohtaaminen edellyttää Kajanderin mukaan aina huolellista ennakkovalmistautumista.

”Mitä laajemman tuen näihin kohtaamisiin perheeltä saa, sen parempi. Perheet osaavat kertoa parhaimmin millaisia kommunikaatiokeinoja heidän nuorellaan on.”

Kaikilla rippikouluun osallistuvilla nuorilla on omat erityispiirteensä ja siksi Kajanderin on ennen rippikoulun alkua otettava selvää, millaisista asioista heistä itse kukin pitää, ja mitkä asiat eivät toimi.

”Käytän kommunikoinnissa puheen lisäksi vaihtoehtoisia kommunikaatiokeinoja. Olemuskielen käyttäminen helpottaa myös itselleni viestittävän asian hahmottamista. Käytän myös hyvin paljon musiikkia kommunikointiin. Se on minulle työväline, jota käytän kaikenlaisten ihmisten kanssa”, Kajander kuvailee.

Moniaistillista hengellisyyttä

Olemuskielisessä rippikoulussa puhutaan kontekstuaalisesta teologiasta, joka ottaa huomioon kehitysvammaisten yksilöiden erityiset tarpeet, kokemukset, vahvuudet ja haasteet uskontoon liittyvissä asioissa.

”Kontekstuaalinen teologia pyrkii menemään asian ja käsitteen ytimeen. Olemuskielessä puhe ja sanat eivät ole ensisijainen tapa viestiä asioita, vaan teemme asioita moniaistillisesti. Tällöin kosketus, äänet, näköhavainnot, tuoksut tai musiikki nousevat tärkeään rooliin. Esimerkiksi kokoontumisen aluksi alkurukouksen aikana sytytämme kynttilöitä”, kertoo Kajander.

Samoin rutiinit ja asioiden tekeminen tietyssä järjestyksessä ovat tärkeitä.

Asioiden ytimeen, eläväksi ja todeksi

Olemuskielisessä rippikoulussa kristinuskon keskeiset opinkappaleet ja sisältö on purettava osiin ja löydettävä niiden ydin.

Abstraktien asioiden ilmaiseminen olemuskielellä vaatii kekseliäisyyttä ja luovuutta.

”Esimerkiksi, kun puhumme seurakunnasta, joka tarkoittaa uskovien yhteisöä, otamme toisiamme kädestä kiinni ja muodostamme piirin, joka symboloi seurakuntaa”, Kajander havainnollistaa.

Olemuskielisen rippikoulun rippikoulusuunnitelma eroaa perinteisestä loppukoeajattelusta. Loppukokeen sijaan olemuskielisessä rippikoulussa kaikki rippikoulun teoreettiset asiat eletään tavalla tai toisella todeksi ja eläviksi.

”Emme pelkästään puhu rukouksesta, vaan myös rukoilemme, jotta asia ei jäisi vain teorian varaan.”

Stand up -tausta voimavarana

Kajander kertoo, että hänellä on oma ”pimeä” menneisyytensä Stand up -koomikkona, mitä hän pitää voimavarana myös papin työssään, sillä huumoria löytyy myös kirkon piirissä, jos asiaa osaa katsoa koomikon silmin.

”Olen hyvin verbaalinen ihminen ja siksi kielellinen ilmaisu on minulle hyvin rakasta. Stand up -koomikkona kielen pyörittely ja sillä kikkailu on minulle mieluista. Työni kehitysvammatyön pappina on opettanut minua laajentamaan omaa ilmaisuani muuhunkin kuin kielelliseen ilmaisuun, sillä olemuskielen käyttö pakottaa minut olemaan teologisten asioiden ytimessä. Puheessa ei voi lähteä rönsyilemään sivuraiteille, vaan asiat on rakennettava toinen toistensa päälle.”