Parhaita ovat keskustelut, joissa ihmiset kohtaavat

Arkiajattelussa keskustelun sujumiseen suhtaudutaan usein itsestäänselvyytenä: kaikki puhuvat joka päivä muiden ihmisten kanssa, mitä erityistä haastetta siinä olisi? Käytännössä sujuva keskustelu ei kuitenkaan ole ollenkaan niin itsestään selvää. Keskustelua ja puhujien välistä yhteistyötä säätelee lukematon määrä erilaisia pieniä vuorovaikutuksen periaatteita, joita puhujat puolihuomaamattaan noudattavat.

Niiden pohjalta puhujat ratkaisevat esimerkiksi seuravia kiperiä kysymyksiä: Miten ilmaisen oman mielipiteeni? Miten kiistän puhekumppanin väärän tulkinnan omasta puheestani? Miten ilmaisen, että tiedän puheenaiheesta enemmän kuin toinen puhuja? Emme useinkaan mieti näitä kysymyksiä tietoisesti, vaan toimimme vaistonvaraisesti, omiin kieli- ja keskustelutaitoihimme luottaen.

Keskustelutaitoja ei kuitenkaan yleensä opita tietoisesti opettelemalla, vaan vaivihkaa muita seurailemalla. Kehitysvammaisen puhujan voi kuitenkin toisinaan olla vaikea hahmottaa, mitä vuorovaikutuksessa on meneillään, mitä sanoa milloinkin ja miten toimia yhteistyössä toisen keskustelijan kanssa. Hänellä on usein myös vähemmän tilaisuuksia käydä keskusteluja erilaisten ihmisten kanssa.

Keskustelutilanteissa kehitysvammainen osallistuja voi tarvita tukea, ja yhtenä tuen muotona on Suomessa kehitetty Selkopuheen ja -vuorovaikutuksen ohjeistusta. Ohjeistuksessa annetaan suosituksia, miten kielellisesti osaavampi voi puhua selkokieltä ja toimia keskustelussa esimerkiksi silloin, kun puhujien yhteistyössä ilmenee ongelmia.

Ohjeistuksen ensimmäinen versio julkaistiin vuonna 2012, ja se sisälsi 45 kielenkäyttöä ja keskustelussa toimimista koskevaa ohjetta. Uutta versiota ohjeistuksesta työstetään parhaillaan väitöskirjani tutkimustulosten pohjalta.

Tarkastelussa kielellinen epäsymmetria

Väitöstutkimukseni aiheena on lievästi tai keskiasteisesti kehitysvammaisten henkilöiden ja heidän kanssaan työskentelevien ammattilaisten keskustelupuhe. Kyse on vuorovaikutuksesta, jota luonnehtii osallistujien kielellisten taitojen eriparisuus: ammattilaisella on aikuisen, äidinkielisen puhujan tavanomainen kielitaito, kehitysvammaisella osallistujalla on ainakin ajoittaista kielellisen tuen tarvetta. Keskusteluntutkimuksessa tällaiseen vuorovaikutukseen viitataan käsitteellä kielellisesti epäsymmetrinen vuorovaikutus.

Puhuttua selkokieltä voi pitää yhtenä kommunikoinnin tukikeinona kielellisesti epäsymmetrisissä vuorovaikutustilanteissa, joissa kehitysvammaisen henkilön pääasiallinen kommunikointikeino pohjautuu kieleen ja puheeseen. Tutkimuksessani hahmottelen selkopuheen paikkaa muiden tukikeinojen joukossa jatkumolle, jonka yhtä päätä edustaa kielellisesti suhteellisen symmetrinen keskustelutilanne ja toista päätä vuorovaikutus, jossa toisen puhujan kommunikointi perustuu muuhun kuin kieleen:

Muilla puhetta korvaavilla keinoilla viitataan esimerkiksi puhetta tukeviin ja korvaaviin kommunikointikeinoihin, kuten vuorovaikutuksen tukemiseen esimerkiksi kuvilla, tukiviittomilla tai teknisessä laitteessa olevalla kommunikointiohjelmalla. Näitä keinoja voivat käyttää hyvin monenlaiset henkilöt, joista osalla ei ole kognitiivisen tuen tarvetta, osalla taas kognitiivisen tuen tarve on laajaa. Olemuskieli taas tarkoittaa kommunikointia, joka pohjautuu varhaisen vuorovaikutuksen keinoihin kuten ilmeisiin, eleisiin, toimintaan ja ääntelyyn. Jatkumolle piirtyy näin karkeasti eri kommunikointikeinojen sarja, jossa tukikeino mukautuu kehitysvammaisen osallistujan kielellisen ja vuorovaikutuksellisen tuen tarpeen mukaan kielellisen epäsymmetrian kasvaessa tai kaventuessa tilanteeseen osallistuvien henkilöiden välillä.

Tutkimuksessani analysoin niitä keinoja, joilla osallistujat rakentavat yhteistä keskustelua ja ratkaisevat ajoittain vastaan tulevia yhteistyön haasteita. Tutkimusaineistoni koostuu videoiduista, kahdenkeskisistä keskustelutilanteista. Mukana on arkisia jutusteluhetkiä osallistujien kesken, tehtävänohjaustuokioita, joissa ammattilainen ohjaa kehitysvammaisen työntekijän uuden tehtävän harjoittelua, sekä kehitysvammaisten henkilöiden haastatteluja. Aineistoa on yhteensä runsaat neljä tuntia, ja osallistujia 22, joista kehitysvammaisia henkilöitä 12 ja ammattilaisia 11.

Tutkimusmenetelmäni on keskustelunanalyysi, joka on keskustelupuheen ja vuorovaikutuksen tutkimusmenetelmä. Menetelmän keskeinen periaate on tarkastella aitoja, todella tapahtuneita vuorovaikutustilanteita, ja tutkijan tehtävänä on seurata sitä, mihin osallistujat huomiotaan kiinnittävät ja mitä he pitävät siinä tärkeänä. Aineistoa ei siten analysoida jonkin ennalta asetetun kategorian mukaan, vaan sen pohjalta, mikä kulloinkin on osallistujille relevanttia. Tästä syystä keskustelunanalyysi ottaa herkästi huomioon sen, miten erilaisia puhetilanteet ovat ja miten hienovaraisin keinoin keskustelijat niissä puhuvat ja toimivat.

Tutkimukseni koostuu neljästä osatutkimuksesta, joissa tarkastelen seuraavia aiheita: Ymmärrysvaikeuksien käsitttely ja korjaaminen, tiedollisesta auktoriteetista neuvotteleminen, myönteisen palautteen antaminen tehtävänohjauksessa sekä kehitysvammaisen henkilön kielellisen osallisuuden tukeminen.

Yhteisymmärrys on usein vaakalaudalla

Ymmärrysvaikeudet ovat tavallisia kaikissa keskusteluissa, ja siksi puhujilla on yleensä tehokkaita keinoja selvitä niistä. Kielellisesti epäsymmetrisissä keskusteluissa ymmärrysvaikeuksia esiintyy kuitenkin vielä runsaammin, ja niiden selvittäminen on työlästä. Aina kyse ei ole vain vaikeudesta ymmärtää, mitä puhekumppani on sanonut, vaan tämän puheenvuoro voi herättää myös epäilyksiä, ettei sanottu voi pitää paikkaansa. Tilanteet, joissa ammattilainen epäilee kehitysvammaisen puhujan sanovan jotakin väärää tai virheellistä, ovatkin usein varsin hankalia osallistujille.

Keskustelussa vaikeus ymmärtää toisen puhetta otetaan yleensä esille esimerkiksi kysymyssanoilla tai -lauseilla (Mitä? Kenestä sä puhut?) tai ongelmavuoron toistolla (x?). Toisen puheesta voidaan myös esittää tulkitsevia ymmärrysehdokkaita (Nii sä puhut nyt x:stä; Joo x siis). Joskus erilaisissa hyvän vuorovaikutuksen ohjeissa näkee suosituksia, joiden mukaan asioita pitäisi kysyä vammaiselta ihmiseltä mieluummin suoraan kuin esittää arvauksia tai tulkintoja, koska tulkinta voi mennä väärin ja aiheuttaa vammaiselle henkilölle paineen myöntyä tulkinnan esittäjän näkemykseen. Esimerkkejä tällaisesta myöntyvyydeksi kutsutusta ilmiöstä olikin omassa aineistossani havaittavissa.

Tarkempi analyysi aineistoni keskustelutilanteista kuitenkin paljasti, ettei suoraan kysymistä voi suositella parempana tapana käsitellä ymmärrysvaikeuksia kuin tukitsevia ymmärrysehdokkaita. Suoraan kysyminen ei nimittäin aina toimi, jos kehitysvammainen osallistuja ei sitä ymmärrä tai hän reagoi siihen vain toistamalla edellä sanomansa. Toisaalta tulkinnat ovat usein toimiva tapa selvittää ymmärrysvaikeuksia, eivätkä ne aina johda myöntyvyyteen – joskus kylläkin. Yhtä tapaa ei siten voi nostaa toista paremmaksi, vaan pikemminkin näyttää siltä, että eri keinoja kannattaa kierrättää.

Miten ratkaista vuorovaikutuksen pulmatilanteita?

Seuraava keskusteluesimerkki kuvaa sitä, miten osallistujat toimivat pulmallisissa tilanteissa. Kyseisessä esimerkissä Minna, kehitysvammainen työntekijä, keskustelee työohjaajansa Eerikan kanssa. Minna on juuri edellä kertonut aikeistaan matkustaa Helsinkiin nähdäkseen Eija Vilppaan, mihin Eerika reagoi hämmästyneenä toistolla (rivi 2):

01 Minna: mutta en oo nähny sitä (Eija Vilpasta) lainkaan. .hh
02 Eerika: Eija Vilpasta.
03 Minna: nii. (.) nyt olis sil- tilaisuus nährä (.) livenä.
04 Eerika: missä sä voisit nährä (.) Eija Vilppaan
05 Minna: no jossaki (.) baaris tai (.) jossaki kaupoissa.
06 Eerika: .mt mut Helsinki on aika iso kaupunki.
07 Minna: nii on.
08 Eerika: mahtaako siälä sit törmätä. (.) Eija Vilppaaseen. (.)
09 Minna: (mut) se siäl on semmone katukin. (.) misä ne asuu.
10 Eerika: °mm-m° (.)
11 Minna: sil on (.) tollane (.) serkkutyttö (.) (- Lauri) (.)
12 mikä esittää Virpii ni (.) [se on hänen (.) serkku
13 Eerika: [(-kku) mm
14 Minna: ja niitten sukunimi on Nieminen. (.)
15 Eerika: mm. .mth eli sä puhut nyt siitä Hynttyyt yhteen=
16 Minna: =siitä.
17 Eerika: sarjasta.

Eerika lähestyy tässä esimerkissä usealla eri tavalla Minnan esille tuomaa ajatusta törmätä Eija Vilppaaseen Helsingissä. Ensin hän toistaa Minnan vuoron (rivi 2). Toisto on tyypillinen tapa ilmaista keskustelussa vaikeutta ymmärtää toisen puhetta, mutta se voi myös olla merkki epäuskosta. Minna jatkaa ajatuksensa kehittelyä seuraavassa vuorossaan (nyt olis tilaisuus nährä livenä, rivi 3), johon Eerika reagoi kysymyslauseella (missä sä voisit nährä Eija Vilppaan, rivi 4). Näin Eerika käynnistää hienovaraisen ongelman käsittelyn: Eija Vilppaaseen törmääminen vaikuttaa epätodennäköiseltä, mutta kenties se voisi olla jollain tapaa mahdollista. Asiahan liittyy Minnan oman elämän piiriin, jota koskevia puheenaiheita puhekumppanin yleensä kohtelee tosiasioina. Siksi asiaa kannattaa lähestyä vähitellen askel askeleelta.

Eerikan seuraava vuoro on väitelause (Helsinki on aika iso kaupunki, rivi 6), jolla hän tuo epäsuorasti esille epäilyään. Minna muotoilee tähän vasta-argumentin (mut siäl on semmone katukin misä ne asuu, rivi 9). Minnan vastaukseen ei liity myöntyvyyttä. Hän aloittaa vasta-argumenttina mutta-konjunktiolla, joka ilmentää sen asettuvan vastakkain Eerikan edellisen vuoron kanssa, ja tuo näin kiertelemättä esille oman kantansa, jonka mukaan Vilppaan voisi tuolla kadulla nähdä. Eerika vastaa tähän myöntöpartikkelilla mm-m (rivi 10), joka kuvaa hänen ymmärtävän Minnan argumentin. Eerika ei kiirehdi jatkamaan omaa puhettaan, vaan antaa Minnalle tilaa jatkaa oman näkökulmansa puolustamista.

Minnan seuraava vuoro sisältää Eerikalle tärkeää informaatiota: Minna nostaa esille serkkutytön, joka esittää Virpiä sekä sukunimen Nieminen (rivit 11–12 ja 14). Näistä tiedoista Eerika päättelee, että Minnan ajatus Eija Vilppaaseen törmäämisestä liittyy televisiosarjaan, mikä myös voi selittää sen, että Minna ajattelee voivansa törmätä näyttelijään. Tämän tulkintansa hän nostaa nyt esille (rivit 15 ja 17) ja Minna myöntää sen oikeaksi (rivi 16).

Eerika kohtaa tässä esimerkissä pulman, miten reagoida Minnan esittämään asiaan, jota Eerika omien tietojensa ja ymmärryksensä mukaan pitää lähtökohtaisesti epätodennäköisenä. Kyse on kuitenkin Minnan esittämästä asiasta, joka koskee häntä itseään. Keskustelun yleiset lainalaisuudet edellyttävät, että Eerika reagoi tällaiseen asiaan tavalla, joka tunnustaa Minnan oman asiansa parhaaksi asiantuntijaksi. Toisaalta samat lainalaisuudet edellyttävät reagoimaan, jos pitää puhekumppanin puheenvuoroa vääränä tai virheellisenä.

Haastavassa tilanteessa Eerika etenee esittämällä sekä kysymyksiä että tulkitsevia ymmärrysehdokkaita. Hän etenee rauhalliseen tahtiin ja antaa Minnalle tilaa puolustaa omaa näkökantaansa, mutta tuo esille omaa epäilystään. Selkopuheen ja -vuorovaikutuksen ohjeissa osaavampaa keskustelijaa kannustetaankin toimimaan tähän tapaan, jotta kehitysvammaiselle puhujalle rakentuu taitoja toimia kielellisesti aktiivisena ja aloitteellisena osallistujana.

Voiko vuorovaikutukseen antaa ohjeita?

Keskustelunanalyyttinen tutkimus nostaa kielellisesti epäsymmetrisistä tilanteista esille puhujien erilaisia tapoja toimia vuorovaikutukuksessa. Menetelmä on tarkka ja yksityiskohtainen, joten tutkimushavainnotkin koskevat vuorovaikutusta sen pienimpiä piirtoja myöten. Mutta voiko tutkimushavaintojen pohjalta kehittää vuorovaikutuksen ohjeistuksia?

Ei aivan helposti, sillä vuorovaikutuksen ohjeistaminen on mutkikasta. Vaarana on, että tarkasti ohjeita noudattava puhuja menettää kykyään olla herkästi ja aidosti läsnä vuorovaikutustilanteessa. Siksi Selkopuheen ja -vuorovaikutuksen ohjeissa korostetaan sitä, ettei yksikään ohje toimi aina ja kaikkialla, vaan osaavamman puhujan – kehitysvamma-alan ammattilaisen – on harkittava ohjeen käyttökelpoisuutta joka tilanteessa ja jokaisen puhekumppanin kanssa erikseen. Kaikki kehitysvammaiset henkilöt eivät myöskään tarvitse kielellistä tukea keskustelussa, ja osa taas tarvitsee muuntyyppistä tukea. Puhekumppanin osaamista ja tuen tarvetta on aina pohdittava yksilöllisesti.

Selkopuheen ja -vuorovaikutuksen ohjeistuksiin liittyy kuitenkin se erinomainen piirre, että ne voivat auttaa kehitysvamma-alalla työskenteleviä ammattilaisia tulemaan tietoisiksi siitä, mitä kielellä keskusteluissa tehdään. Kielitietoinen asenne auttaa arvioimaan, miten puhua ja toimia etenkin silloin, kun puhujat kohtaavat vuorovaikutuksessa vaikeuksia. Ohjeistus toimii ikään kuin ideapankkina, josta voi tarvittaessa hakea keinoja erilaisten haasteiden ratkaisemiseen.

Tärkeää on kuitenkin muistaa, että jokainen ihminen on kohdattava keskustelussa aidosti ja avoimesti sellaisena kuin tämä on, ennakko-oletuksiin jumiutumatta. Ja juuri tähän selkokieli antaa loistavia mahdollisuuksia.