Toisen luokan kansalaisia

Yhdenvertaisuusvaltuutetun ja oikeusministeriön selvitys vammaisten kokemasta syrjinnästä on karua luettavaa. Kyselytutkimuksessa selvitettiin millaisissa arkisissa tilanteissa ja missä määrin vammaiset ihmiset kokevat epäoikeudenmukaisuutta ja syrjintää Suomessa. Raportin nimi ”Vammaisena olen toisen luokan kansalainen” (2016) kertoo paljon. Kyselyyn vastanneista yli puolet on sitä mieltä, että asenneilmapiiri vammaisia kohtaan Suomessa on huono tai erittäin huono. Mikä tilanne on tällä hetkellä? Onko mikään muuttunut YK:n vammaissopimuksen myötä?

Tämän Ketjun teemana on arvot ja asenteet. Yhteiskunnan asenneilmapiiristä ja arvoista on kyse 32 suomalaisen vammaisjärjestön yhteisessä Ei myytävänä! -kansalaisaloitteessa. Se on oiva esimerkki järjestöjen yhteisestä työstä ja kansalaisten asenteista vammaisia ihmisiä kohtaan. Jos yli 70 000 ihmistä allekirjoittaa kansalaisaloitteen ja vastustaa vammaisten elämänmittaisten palvelujen kilpailutusta, on yhteiskunnassamme tapahtunut jotakin, joka koskettaa tavallista suomalaista. Kansalaisaloite luovutettiin eduskunnan puhemiehelle maaliskuun alussa. Samaan aikaan mediassa näkyi useita kannanottoja asian puolesta. Merkille pantavia olivat kannanotot, jotka tulivat julkisuuden henkilöiltä ja muilta asiaan aiemmin vihkiytymättömiltä. Myös monet päätöksentekijät myöntävät, että vammaispalvelujen kilpailutus on monin paikoin hoidettu huonosti eikä asiakkaita ole millään tavalla kuultu. Asioita voidaan kuitenkin korjata, toimintatapoja kehittää ja lakeja muuttaa. Siihen päättäjillä on nyt mahdollisuus.

Ovatko vammaiset ihmiset toisen luokan kansalaisia vai yhdenvertaisia kanssakulkijoita? Olen pohtinut tätä kysymystä tavatessani viime kuukausien aikana lukuisia eri puolueiden kansanedustajia ja muita päätöksentekijöitä. He kaikki ovat yksimielisiä heikoimmassa asemassa olevien ihmisten aseman parantamisesta. Miksi sanat eivät kuitenkaan muutu teoiksi?

Sosiaalietiikan professorin Jaana Hallamaan (ks. Tavallista elämää ilman sankaruutta) mukaan avain tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan on asenteiden muutoksessa, jota voidaan vauhdittaa lainsäädännöllä. Sen vuoksi onkin vaikeaa ymmärtää, miksi vammaislakien yhdistäminen pitää tehdä kustannusneutraalisti, miksi sote-uudistuksen painopiste on edelleen terveydenhuollon palveluiden kehittämisessä ja sosiaalipalvelut jäävät taka-alalle tai miksi vammaisten lasten perheiden tukemiseen ei saada riittävästi resursseja. Hälytyskellojen pitäisi soida, jos kotitaloudet, joissa on vammaisia henkilöitä, jättävät lääkkeensä ostamatta ja joutuvat tinkimään ruuasta. Mitä ihmettä yhteiskunnassamme tapahtuu?

Nyt jos koskaan, aikana, jolloin meille raportoidaan Suomen talouden elpymisestä, olisi syytä panostaa vammaisten ihmisten hyvän elämän edellytysten luomiseen. Myös uunituore kansallinen YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien yleissopimuksen toimintaohjelma antaa tähän selkeitä tehtäviä.

Hyvän elämän edellytykset eivät vaadi päättäjiltä poikkeuksellisia ja suuria tekoja. Jospa aloittaisimme sillä, että kohtelemme kaikkia ihmisiä arvostavasti ja yhdenvertaisesti.