Tytöt on tyttöjä?

Muistatko vielä sen ajan, kun ala-asteella kouluruokalassa jonotettiin tyttöjen ja poikien jonoissa? Tai sen, että käsitöitä oli kahta laatua: poikien puukäsityöt ja tyttöjen tekstiilikäsityöt, joita hieman halventavasti nimitettiin ”rättitöiksi”?

Itse muistan sen, että jossain vaiheessa ala-asteella oli mahdollista valita puoleksi vuodeksi poikien puutyöt. Ja minähän valitsin. Jos asia olisi ollut minusta kiinni, olisin jäänyt koko vuodeksi tekemään linnunpönttöjä ja tulitikkutelineitä.

Olin muutenkin poikatyttö. Tykkäsin leikkiä autoilla, urheilla ja kilpailla poikien kanssa. Esikuvinani olivat kaksi isoveljeä ja vietin päiväkotiaikani päiväni, en suinkaan päiväkodissa, vaan kotikatuni lasten parissa, jossa oli lukumääräinen akkavalta. Lähimetsikössä leikittiin ”roistoa ja poliisia” käsivarret naarmuilla ja polvet ruvella. Roolit jaettiin tasapuolisesti, eikä pojilla ollut niihin sukupuoleen perustuvaa veto-oikeutta.

Astuin siis ensimmäiselle luokalle omassa alitajunnassani tasa-arvoisena. Vasta koulussa törmäsin sukupuolirooliajatteluun, sitä kuitenkaan vielä silloin tietoisesti ymmärtämättä.

Perinteisiä sukupuolirooleja pönkitetään edelleenkin niin suomalaisissa päiväkodeissa, koulussa, kuin yhteiskunnassakin. Tosin huomaamattomammin kuin lapsuuteni 70-luvulla. Pikkupoikien rajuille leikeille annetaan edelleenkin enemmän siimaa. TET-valintojen edellä mietitään, tuleeko Kallesta isona putkimies, virkamies vai lakimies ja haluaisiko se Sanni sairaanhoitajaksi. Ja ikävää, mutta totta – tasa-arvoisessa Suomessa miehistä tulee edelleenkin naisia useammin johtajia.

Sukupuolijakautunut ja -roolittunut yhteiskunta on syvällä meidän alitajunnassamme, halusimme sitä, tai emme. Sukupuolijaottelu alkaa jo vauvavaiheessa, tai itse asiassa jo ennen sitä. Tieto lapsen sukupuolesta vaikuttaa nimittäin siihen, miten vanhemmat suhtautuvat tulevaan vauvaan.

Lokakuun 11. päivänä vietettiin viidettä kertaa kansainvälistä tyttöjen päivää. Samanaikaisesti Suomen Opetushallitus julkisti ohjeensa tasa-arvon edistämiseksi. Ensi vuoden alusta lähtien Suomen kouluissa tyttöjä ei saa enää kutsua tytöiksi ja poikia pojiksi, vaan kaikkia pitää puhutella omalla etunimellään.

Tästä syntyi hetkeksi kiivasta keskustelua siitä, että onko maailma jo mennyt ihan hulluksi. Ulkoministeri Timo Soini ehti herjata Opetushallituksen ohjeita ”humpuukiksi”. Myöhemmin Opetushallitus selvensi ohjeita, että ajatuksen keskiössä oli ennen kaikkea se, että tyttöjä ja poikia ei pidä jakaa enää erillisiin ryhmiin, aivan kuin heillä olisi koulussa erilainen status.

Äkkiseltään ohje kuulostaa pilkun viilaamiselta. Mutta tarkemmin ajateltuna, ohjeistus osuu suoraan ytimeen.

Ihmisten ja sukupuolten tasa-arvo ja epätasa-arvo lähtee paljolti alitajuntaamme heitetyistä siemenistä. Siitä, miten meitä on kasvatettu pieninä, keitä meillä on ollut esikuvina, mihin meitä on opetettu uskomaan. Meitä ympäröivät ihmiset, kulttuuri, yhteiskunta ja sen rakenteet määrittelevät meidän sukupuoltamme ja ihmisarvoamme aina siihen asti, kunnes itse havahdumme niitä kyseenalaistamaan.

Pieni lapsi ei mieti, onko hän tyttö vai poika, onko hän iholtaan tumma vai vaalea tai onko hän vammainen vai terve. Lapsen mielessään hän on vähintäänkin yhtä hyvä kuin muutkin lapset – kunnes jokin taho torppaa sen mielikuvan.

Kuukausi kansainvälisen tyttöjen päivän jälkeen monien mielestä maailma nyrjähti radaltaan. Yhdysvallat valitsi presidentikseen pellehermannin, joka sylki sammakoita suustaan ja rymisteli maan johtoon murskaamalla jalkojensa alle ihmisoikeudet, sukupuolten tasa-arvon, vammaisten ihmisarvon, naisten seksuaalisen koskemattomuuden ja paljon muuta.

Maan johtajia pidetään monesti moraalisina esikuvina, jotka heijastavat tahtomattaankin ympäröivään yhteiskuntaan omia arvojaan. Nyt koko sivistynyt maailma joutuu tänä internetin aikakautena nieleskelemään ja miettimään, miten kertoa niille ala-asteen tytöille ja pojille, tummille ja vaaleille, vammaisille ja terveille, että me kaikki toisistamme erilaiset ihmiset mahdumme ihan oikeasti edelleenkin samaan ryhmään, samaan statukseen ja samaan jonoon.

Maailma on todellakin mennyt ihan hulluksi.

VTM Nina Jaatinen on kulttuuriantropologi ja vapaa toimittaja.