Oikeus olla olemassa

Tein mielipidekirjoituksen, jossa vastustin eutanasian laillistamista ja kritisoin sikiöseulontoja. Aihe oli minulle tärkeä, koska minusta oli tullut vammaisen lapsen äiti muutamia vuosia aikaisemmin. Lähetin tekstin lehteen. Ensin pelkäsin, että kirjoitus julkaistaisiin. Lopulta olin pettynyt, kun näin ei käynyt.

Päätin tuoda saman kirjoituksen erään kirjoittajakurssin ennakkotehtäväksi. Jokainen kurssilainen luki oman tekstinsä ääneen. Minulle lukeminen oli yllättävän vaikeaa. Aloin itkeä, mutta takeltelin silti mitenkuten tekstini loppuun.

Yleisö kuunteli ystävällisesti. Kirjoitukseni idea jäi kuitenkin osittain ymmärtämättä. Se hämmästytti. En ollut osannut kirjoittaa selkeästi, vaikka niin luulin. Olin yrittänyt perustella, miksi vapaa tahto näissä elämän ja kuoleman kysymyksissä on kaunis, mutta hankalasti saavutettava tavoite. Erityisesti yksi lause osoittautui vaikeaselkoiseksi.

Kirjoitin eutanasian laillistamisen seurauksista: ”Vähitellen meistä kukaan ei voisi enää täysin luottaa siihen, että olemassaoloamme ei kyseenalaisteta ja että riippumatta ominaisuuksistamme tai olosuhteistamme meidän ei tarvitse millään tavalla eikä kenellekään perustella haluamme pysytellä hengissä.”

Kuulostaa dramaattiselta ja monen mielestä epäilemättä myös epäuskottavalta. Seison edelleen sanojeni takana, vaikka myönnänkin lauseiden koukeroisuuden.

Eutanasian laillistamiseen liittyy lukuisia lähes mahdottomia ja kuitenkin vastausta vaativia kysymyksiä. Mitä ajattelemme ihmisarvosta? Kenellä on oikeus elämään, kenellä sen tarkoitukselliseen lopettamiseen? Onko elämää, joka ei ole elämisen arvoista? Onko joissain tilanteissa jopa moraalinen velvollisuutemme toivoa kuolemaa tai auttaa toista kuolemaan?

Nämä samat kysymykset lymyilevät taustalla, kun mietimme suhtautumistamme sikiöseulontoihin ja niitä seuraaviin raskaudenkeskeytyksiin.

Kysymys on elämästä ja kuolemasta, syntymättömien tai jo syntyneiden.

Sikiöseulonnoissa kiinni jäänyt, vammaista lasta odottava perhe joutuu puolustautumaan ja selittelemään, jos haluaa toisenlaisista suosituksista huolimatta ottaa lapsen vastaan. Näin siitäkin huolimatta, että virallisissa ohjeistuksissa korostetaan vanhempien valinnanvapautta.

On vaikea kuvitella, että eutanasian kohdalla kaikki olisi toisin.

Eutanasian laillistaminen muuttaisi vähitellen yhteiskuntaa ja ihmisten ajattelua. Ennen kielletty olisikin yhtäkkiä sallittua, jopa myötätuntoista ja hyvää. Meillä tulisi olemaan monenlaisia käsityksiä siitä, milloin kärsimyksen määrä oikeuttaa toisen ihmisen surmaamisen. On tuskin uskottavaa, että nämä erilaiset ajatukset ja asenteet jäisivät vain kunkin ajattelijan omaksi tiedoksi. Olisi tuurin kauppaa, millaisia sukulaisia, ystäviä, hoitajia tai lääkäreitä meidän ympärillämme sattuisi hädän hetkellä olemaan.

Omaksi tiedoksi eivät jää ihmisten asenteet myöskään vammaisen lapsen syntyessä.

Äitinä olen kiitollinen kaikesta siitä avusta, jota olemme yhteiskunnalta saaneet. Koulu taksikyyteineen on hienosti järjestetty. Kuntoutukset ovat pyörineet kohtalaisen hyvin. Omaishoitajan palkkiotakin minulle on maksettu.

Tekisi silti mieli sanoa, että tämä kaikki on vain pintaa.

Sama yhteiskunta käyttää varoja aina vain kattavampiin sikiöseulontoihin, joiden seurauksena yhä harvempi vammainen lapsi saa syntyä. ”Itsehän näin valitsitte”, sain kuulla aivan alussa, kun murehdin lapseni vammaisuutta. Minullahan olisi ollut mahdollisuus päästä ongelmasta eroon, turha enää valittaa, olisi pitänyt tehdä kaikki tutkimukset, käyttää valinnanvapautta oikein.

Onko mitenkään realistista ajatella, ettei kukaan sairas ja kärsivä tulisi koskaan kuulemaan, muodossa tai toisessa, samoja sanoja: ”itsehän näin valitset”?

Myötätunto on noista sanoista kaukana. Puolustautukoon se, ken jaksaa.

Ehkä ainakin osittain tuosta uupumuksesta johtui se kirjoittajakurssin itkukin.

Kirjoittaja on psykiatri ja kehitysvammaisen lapsen äiti.