Muistatko someriidat vai syksyisen metsän?

Nykyään heihin törmää kirjaimellisesti kaikkialla. Kotipihallani, kun astun ovesta ulos. Joudun väistelemään heitä kaduilla, vaikka luulisi heilläkin olevan väistämisvelvollisuus. Näen heitä myös lounasruokaloissa, julkisissa kulkuneuvoissa, bussipysäkeillä. Kutsun heitä älypuhelinzombeiksi. On myös eri mittaisia zombeja. Valitettavasti lyhyimmät heistä ovat suunnilleen metrisatakaksikymmentä ja he hortoilevat porukalla reput selässä jalkakäytävillä, niskat kumarassa ruutua tuijottaen.

Eräänä loppusyksyn aamuna, kun vesisade oli muuttunut lumeksi, kapealla jalkakäytävällä vastaani käveli lauma ihmisiä. Heidän joukossaan oli nainen, zombie, jolla oli omasta mielestään oikeus tuijottaa kävellessään puhelinta ja jättää vastaantulevat ihmiset huomaamatta. Aamuäreänä päätin, etten väistä. Ehkä hän sitten saisi herätyksen ympärillä vallitsevaan todellisuuteen! Kun olkapäämme olivat kolahtaneet yhteen, mietin mitä ihmiskunnalle oikein on tapahtunut? Miksi olemme antaneet vallan tuolle käsiimme liimaantuneella laitteelle? Miksi olemme unohtaneet hyvät käytöstavat ja jättäneet ympärillämme tapahtuvan elämän huomiotta? Onko se addiktio, joka puhuu? Alkoholisti löytää aina syyn juoda, älypuhelinaddikti ei huomaa edes murenevaa parisuhdetta tai vastaan kävelevää ihmistä, vaan jatkaa ruudun tuijottamista.

Addiktion syntymiseen vaikuttaa niin geneettinen kuin sosiaalinenkin alttius. Harva myöntää olevansa älypuhelinriippuvainen, vaikka tuhlaa päivästä tuntikausia puhelimen näpertämiseen. Kyllä se on riippuvuutta, jos lyhyenäkin joutohetkenä on pakko kaivaa puhelin turvaesineeksi sen sijaan, että vain olisi hetken tekemättä mitään. Sekin on riippuvuutta, jos Instagram tai Facebook pitää ”tarkistaa” 50 kertaa päivässä. Olen huomannut monta kertaa myös sen, että jos työpaikkaruokailussa tai ravintolan pöydässä käytävä keskustelu ei jaksakaan kiinnostaa, on nykyisin aivan normaalia kaivaa puhelin esiin ja upota omaan pikku kuplaansa, johon toisten tylsät jutut eivät ulotu. Olavi Uusivirtaa mukaillen, älypuhelin on aurinkoni, jossain vielä mulle hymyillään.

Mindfulness eli hyväksyvä tietoinen läsnäolo kasvoi 2010-luvun aikana megatrendiksi. Toisia koko ilmiö ärsyttää. Ehkä he eivät ymmärrä, mistä on kyse ja todennäköisesti he eivät ole koskaan tehneet ainuttakaan mindfulness-harjoitusta. Jos älypuhelin vei osalta ihmisistä läsnäolon taidon ja toi riippuvuuden, mindfulnessin harjoittaminen voi palauttaa sen. Läsnä oleva ihminen aistii elämän ympärillä, eikä ole vaarassa kävellä auton alle puhelin kourassaan. Hän ymmärtää, miksi kaivaa puhelimen laukustaan ja miettii, onko se tarpeellista juuri siinä hetkessä. Läsnä oleva ihminen miettii, onko kymmenen päivittäin someen jaettua kuvaa omasta lemmikistä enää järkevää, vai onko se jonkinlaista riippuvuutta puhelimen lisäksi someen. Läsnä oleva ihminen keskittyy paikalla oleviin ihmisiin niin töissä, kotona kuin vapaa-ajallaan. Hän ei tuhlaa kenenkään aikaa kutsumalla kahville, mutta räpeltämällä samaan aikaan puhelinta, kun ystävä kertoo kuulumisiaan.

Addiktio ei ole itse valittu asia. Kun lähes kaikki ympärillä tekevät samaa, on helppo liukua zombieiden joukkoon. Tie ulos addiktiosta alkaa, kun tajuaa, ettei omassa puhelimen käytössä ole enää minkäänlaista älyä jäljellä.

Tein kerran mindfulness-harjoituksen, jossa piti kuvitella itsensä 90-vuotiaaksi istumassa omalla pihallaan. Piti kuvitella, miltä pihalla näytti, mikä vuodenaika vallitsi ja keitä pihalla oli. Harjoitus herätteli katsomaan tulevaisuuteen, ja miettimään, mitä ylipäätään muistaa elämästään, jos saa elää 90-vuotiaaksi. En halua muistaa somepostauksia, someriitoja tai somekuplia. En halua muistaa uutisia, jotka jatkuvasti ponnahtivat puhelimeni näytölle. En halua niska- hartia- ja selkäongelmien tuovan minulle kivuliasta vanhuutta, kun minulla ei kököttävän ja älylaitteisiin sidotun elämäntavan vuoksi ollut (mukamas) aikaa liikunnalle. Tuskinpa siinä tapauksessa 90-vuotiaana enää pihallani istuisinkaan.

Sen sijaan halua muistaa elämän: naurun täyttämät hetket ystävien ja perheen kanssa, kimaltelevan hangen ja hiihtolenkit, syksyisen metsän tuoksun, kevään kukat ja kesällä auringossa kimmeltävän meren. Siinä tarinassa älypuhelimella on vain statistin rooli. Mutta nuo muistot tallentuvat mielen kovalevylle vain, jos olet läsnä. Ja kun päätät olla laitteen isäntä, etkä renki.