Mitä näet?

Viisitoista vuotta sitten tein kesätöitä vaikeasti vammaisten päivätoimintakeskuksessa ja tutustuin työkaveriini Suviin, josta tuli yksi parhaista ystävistäni. Meitä yhdisti rakkaus kirjoihin ja kulttuuriin ja aloimme pian kahvitella toistemme luona ja käydä kaupungilla. Myös siskoni tutustui Suviin ja liittyi seuraamme.

Tuntuu oudolta kirjoittaa, että Suvi on kehitysvammainen. Ei siksi, ettei sillä olisi mitään väliä, vaan siksi, että pelkään, että kun se on sanottu, millään muulla ei ole väliä. Samasta syystä pelkäsin teini-ikäisenä kertoa olevani ei-hetero. Epäilin, että sen jälkeen kukaan ei ajattelisi minun olevan mitään muuta.

Yleistäminen ja stereotypiointi ovat tapoja selvitä monimutkaisessa maailmassa. Ne ovat myös tapoja leimata ja sulkea ulkopuolelle. Kaikki ihmiset poikkeavat jostain mystisestä keskiverrosta. Kuitenkin vain määrätyt ominaisuudet kasvavat mielissämme ihmistä suuremmiksi: kehitysvammaisuus, homoseksuaalisuus, pakolaistausta tai mielenterveysongelmat voivat hävittää alleen ne lukemattomat yksilölliset piirteet, joita jokaisella on. Ajatuksissamme ihminen tyhjenee yhteen ominaisuuteen, hän käy näkymättömäksi.

Näkymättömyys on oma yksinäisyyden lajinsa. Se on jotain muuta kuin seuran puutetta, joka sekin on laumaeläimelle raskasta. Ympärillä voi olla vaikka kuinka paljon ihmisiä, mutta jos ei koskaan tule nähdyksi sinä joka on, toivo yksinäisyyden loppumisesta on vähissä.

Erilliset elämänpiirit luovat hedelmällisen maaston stereotypioille: Miten usein vähemmistöistä puhutaan kuin he olisivat yksi, yhtenäinen ryhmä, jolla on yhdenmukaiset tarpeet? Miten usein erityispalvelut järjestetään erillään muusta maailmasta, niin näkymättömiin, että herää kysymys siitä, kenen tarpeista itse asiassa on kyse – kehitysvammaisten, joille toki kuuluu yhteiskunnan tuki, vai ei-kehitysvammaisten, jotka syystä tai toisesta eivät kestä kohdata erilaisuutta?

Kun kehitysvammaisten palvelut keskitettiin 1960-luvulta lähtien suuriin keskuslaitoksiin, kyse oli auttamisen lisäksi myös massiivisesta ulossulkemisesta. Vaikka järjestelmää on purettu pitkään, sen perintö elää yhä.

Kerran, kun siskoni oli Suvin kanssa uimahallissa, nainen paikallisesta kehitysvammaisten toimintakeskuksesta tuli kysymään, onko sisko Suvin avustaja. Ikään kuin Suvi ei olisi paikalla ja kuulisi. Se vaihtoehto, että he olisivat ystäviä ja uimassa, koska ystävät tekevät sellaisia asioita, ei ilmeisesti vaikuttanut mahdolliselta.

Ajattelen, että nainen teki päivittäin töitä kehitysvammaisten kanssa. Ja mietin, mitä hän näki katsoessaan heitä. Ilmeisesti kehitysvammaisia. Siinä kaikki.

Minun ei ole tässä tarkoitus sanoa, että kaikkien tulisi hankkia itselleen ystävä jostain vähemmistöryhmästä. Ystävyyssuhteet ovat itsekkäitä. En olisi kenen tahansa kehitysvammaisen ystävä, niin kuin ei Suvikaan varmasti olisi kenen tahansa ei-heteron ystävä. Ystävyytemme perustuu johonkin aivan muuhun kuin mainittuihin ominaisuuksiin. Suvin seurassa koen tulevani nähdyksi.

Yritän sanoa, ettei mikään voi murtaa näkymättömyyttä, jos kohtaamisia ei tapahdu. Ilman kesätyötä en olisi välttämättä koskaan ystävystynyt Suvin kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, että elämänpiirimme eivät olisi leikanneet. Ja toisaalta, ilman avoimuutta, ihmisten moninaisuuden kunnioittamista ja asiallista tietoa kohtaamiset jäävät helposti pinnallisiksi, vaille vaikutusta. Siinä kaikki.

Iida Rauma on kirjailija, jonka toinen romaani Seksistä ja matematiikasta ilmestyi juuri.