Seksuaalisuus on syntymäoikeus

”Seksuaalioikeudet kuuluvat kaikille ilman erottelua esimerkiksi vammaisuuden perusteella. Seksuaalisuus on eräs ihmisyyden tärkeistä ulottuvuuksista eikä sitä voi kukaan muu rajoittaa”, tähdentää seksuaalipedagogi Katriina Bildjuschkin Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta.

Seksuaalioikeuksien toteutuminen edellyttää asennemuutosta niin perheissä kuin ammattilaistenkin keskuudessa. Katriina Bildjuschkin on toimessaan seksuaalipedagogina pitänyt lukuisia seksuaalikasvatuksen tuokioita kehitysvammaisille nuorille kouluissa ja muualla.

”Olen pitänyt seksuaalikasvatustunteja kuulijakunnalle, joista osa on maannut sängyssä kykenemättömänä puhumaan tai ottamaan kontaktia toisiin ihmisiin. Silti puhun heille heidän oikeuksistaan; mihin heillä on oikeus ja mistä heillä on oikeus kieltäytyä”.

Tärkeintä Bildjuschkinin mielestä on, että kehitysvammaiset nuoret oppivat itse huolehtimaan asioistaan kykyjensä mukaan. Sen vuoksi heitä on kohdeltava ensisijaisesti nuorina ihmisinä ja vasta sitten tulevat mukaan vammaisuuden mukanaan tuomat haasteet. Tähän liittyy myös kunnioittava kohtelu ja toisen intimiteetin arvostaminen.

Bildjuschkin kertoo esimerkin: ”On kovin noloa kysyä sukujuhlien kahvipöydässä 16-vuotiaalta tytöltä, pitäisikö kuukautissuoja jo vaihtaa riippumatta siitä, onko kyseessä kehitysvammainen nuori tai ei.”

Kosketuksen kaipuu

”Millä oikeudella ajattelemme, että ihmisellä on oikeus ruokaan, uneen ja puhtauteen, mutta ei välttämättä seksiin?” Bildjuschkin ihmettelee. Jos joltakin ihmisryhmältä kielletään seksuaalisuus, kielletään samalla inhimillinen tapa elää.

Vammaisten seksuaalioikeudet ovat vaarassa jäädä toteutumatta monissa tilanteissa. On valitettavan yleistä, että vammaisen ihmisen puolesta ajatellaan, eikä häntä oteta mukaan omaa elämäänsä koskeviin päätöksiin. Seksuaalikasvatuksen osa-alueet ovat valistus, opetus, neuvonta ja ohjaus. Kasvatus on sekä virallista, esimerkiksi koulutuksen kautta annettavaa että epävirallista, kuten kotona vanhempien toimesta tapahtuvaa.

”On paljon arjen pieniä tilanteita, joissa seksuaaliasioista puhuminen on luontevaa. Esimerkiksi kehitysvammaisten työ- ja päivätoiminnassa ohjaajat voivat käsitellä asiaa turvallisessa ja luottamuksellisessa ilmapiirissä”, Bildjuschkin huomauttaa.

On tärkeää puhua asioista ikätason mukaisesti, tiedon ja oppimisen taso on huomioitava. Bildjuschkinin mukaan kaikki kuitenkin oppivat jollakin tavalla. Myös oikeuksista, seksuaaliterveyspalveluista, ehkäisystä, mahdollisten lääkkeiden vaikutuksista seksuaaliterveyteen sekä eettisistä kysymyksistä on syytä puhua. Seksuaalikasvatuksen pitäisi myös olla tieteellisesti täsmällistä, kulttuurisesti asiantuntevaa ja sen pitäisi perustua ihmisoikeuksiin, sukupuolten tasa-arvoon sekä myönteiseen käsitykseen seksuaalisuudesta ja nautinnosta. Bildjushkinin mukaan kehitysvammaisten seksuaalikasvatuksen tilanne on tällä hetkellä heikko.

”Uskoisin, että vammaisten nuorten kohdalla suojeleminen ja varoitteleminen sekä seksuaalisuuden kieltäminen on vieläkin tavallisempaa kuin nuorilla yleensä. Tilanne paranisi sillä, että kehitysvammaiset nuoret huomioitaisiin nuorina, ei vammaisina. Jokainen nuori kasvaa ja kehittyy, ihastuu ja rakastuu sekä tarvitsee paljon tietoa päätöksentekonsa tueksi.”

Bildjuschkin peräänkuuluttaakin paitsi asennemuutosta myös monipuolista tiedon jakamista ja neuvontaa. Seksuaalikasvatukseen kuuluu myös esimerkiksi ohjaus turvalliseen seksuaalitarpeen tyydytykseen ja seksiapuvälineiden käyttöön. Ymmärrettävä tieto, selkeys, toisto sekä selkeät termit kaikille kehonosille ovat seksuaalikasvatuksen avainsanoja.

”Kaikilla on oikeus saada opetusta ja kokonaisvaltaista seksuaalikasvatusta, ketään ei voi pitää pimennossa. Esimerkiksi internet on joka tapauksessa täynnä kaikenlaista materiaalia, joten vastapainona on oltava ymmärrettävää ja oikeaa tietoa seksuaalisuudesta”, Bildjuschkin täsmentää.

Asioista puhuminen ei vahingoita ketään – päinvastoin, se tuo turvaa. Kehitysvammaiset ihmiset voivat Bildjuschkinin mukaan olla myös vaarassa altistua pakottamiselle ja väkivallalle, jos asianmukaista tietoa ei ole saatavilla.

”Jo kehitysvammainen nuori ei tiedä, saako hän olla kenenkään kanssa, kosketuksen kaipuu voi johtaa ikäviinkin tilanteisiin. Asioista kertominen ainakin tuo turvaa”, Bildjuschkin kuvailee.

Kuka päättää – vanhemmat vai nuori itse?

Jokaisen oikeus päättää vapaasti seksuaalisuuttaan ja kehoaan koskevista asioista on sitä tärkeämpi, mitä enemmän ihminen on perustarpeissaan riippuvainen muista. Tärkeää olisi, että nuori saa itse määritellä oman intiimiytensä rajat ja sen, missä tarvitsee apua. Parisuhteen solmimisen ja myös perheen perustamisen pitäisi olla kaikkien perusoikeus, myös kehitysvammaisten. Painostus ehkäisyyn, sterilisaatioon tai aborttiin ovat seksuaalioikeuksien vastaisia. Katriina Bildjuschkin ymmärtää kuitenkin vanhempien tuntoja.

”Vanhemmilla tietenkin herää helposti huoli oman lapsensa puolesta, se on luonnollista. Asioihin puuttumisen oikeutus tuleekin suojelemisen tarpeesta. Mutta niin kuin kaikkien nuorten, pitäisi vammaisenkin nuoren kanssa asioista puhua ja antaa omaa tilaa taitojen kasvaessa pikkuhiljaa”, Bildjuschkin sanoo.

Jos kehitysvammainen nuori, jolla on tukiverkosto, haluaa lapsen, asiaa täytyy Bildjuschkinin mukaan ainakin harkita, vaikka mahdottomia unelmia ei pitäisikään elättää. Kehitysvammaisen nuoren vanhemmat saattavat myös helposti ajatella, että vammainen lapsi on suhteessa aina uhri ja toinen on tekijä tai hyväksikäyttäjä. Suhde voi kuitenkin olla aivan tasavertainen ja osapuolet toimivat siinä sen ymmärryksen varassa, mikä kummallakin on.

”Kehitysvammaisella aikuisella on aikuisen oikeudet eikä hänen tarvitse pyytää vanhemmilta lupaa asioihin, joista hän itse selviytyy. Aikuisen ei myöskään tarvitse kertoa intiimeistä asioista vanhemmilleen”, Bildjuschkin sanoo.

Onko joku, josta tykkäät?

Seksuaalimyyttien murtaminen on Katriina Bildjuschkinin mukaan myös ammattilaisten keskuudessa hyvin tarpeellista. Jokaisen kehitysvammaisten kanssa työskentelevän perusosaamiseen tulee kuulua taito ohjata myös seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa. Bildjuschkin suosittelee seksologian alaan liittyvää koulutusta niille, jotka tuntevat epävarmuutta.

”Ammattilaiset tarvitsevat muutosta asenteisiinsa ja käsitykseensä siitä, mikä kaikki kuuluu ihmisen normaaliin elämään hänen ominaisuuksistaan riippumatta. Lisäksi he tarvitsevat paljon omaa pohdintaa aiheesta sekä täydennyskoulutusta”, Bildjuschkin toteaa.

Seksuaalioikeuksiin kuuluu myös oikeus yksityisyyteen. Se voi olla ongelma erityisesti laitoshoidossa, jossa ihmiset asuvat kontrolloidusti. Oma huone ja wc sekä myös oman tilan kunnioittaminen, oveen koputtaminen ja lukittavat ovet pitäisivät olla kaikkien saatavilla laitoshoidossakin. Jokaisella pitäisi olla oikeus päättää, kenelle puhuu asioistaan. Kenenkään seksuaalielämä ei myöskään kuulu julkiseen keskusteluun.

”Eräs nuori oli pahoillaan siitä, että hän joutui jakamaan intiimiasiansa 16 eri ammatti-ihmisen kanssa, ja eräs toinen kertoi, että hänen kuukautisrytmistään puhuttiin ammattilaisten kesken kuin ratikka-aikatauluista. Kenenkään seksuaalielämän ei pitäisi kuulua tällä tavoin julkiseen keskusteluun”, Bildjuschkin tähdentää.

Tärkeää on sekin, miten seksistä ja seksuaalisuudesta puhutaan. Ammattilaisten ei tulisi liikaa piiloutua kliinisyyden taakse, ja heidän tulisi ohjauksessa kiinnittää huomiota siihen, ettei puhe ole liian yhdyntäkeskeistä ja heteronormatiivista. Seksuaalisuutta ei saisi myöskään väkisin tuputtaa kenellekään. Bildjuschkinin mukaan hyvä lähestymistapa asiaan on kysyä: ”Onko joku, josta tykkäät?” Ja jollei ole ketään, on senkin oltava ihan hyväksyttävää.