Miljoona suomalaista tarvitsee tukea digitalisaatiossa

Suomi digitalisoituu vauhdikkaasti. Teemme digiloikkia. Kaikki tehostuu. Julkiset palvelut siirtyvät verkkoon. Kuntien ja valtion palveluja saa yhä vähemmän kasvokkain. Kaikki eivät kuitenkaan pysy digitalisaatiokelkan kyydissä. Mistä me siis puhumme, kun puhumme digitaalisesta syrjäytymisestä?

"Ihmisille pitäisi kertoa, että palveluja saa muutenkin kuin digitaalisina", sanoo akatemiatutkija Sakari Taipale."Ihmisille pitäisi kertoa, että palveluja saa muutenkin kuin digitaalisina", sanoo akatemiatutkija Sakari Taipale.

Jotkut sosiologit määrittelevät, että digitaalinen syrjäytyminen on kyvyttömyyttä hyödyntää digitaalisia palveluja. Se tarkoittaa myös kyvyttömyyttä hakeutua ja osallistua vertaisten seuraan netissä. Syitä voi olla monia: näkö- ja liikuntarajoitteet, motoriset ongelmat, köyhyys, taitojen puute tai oma valinta.

Palvelujen digitalisaatio ei ole aivan uusi ilmiö. Me – pankkien asiakkaat – olemme hoitaneet jo pitkään raha-asiamme verkossa itse. Pankkikonttoreita ja -virkailijoita on yhä vähemmän.

”Julkisille palveluille käy samalla tavalla kuin pankkipalveluille aiemmin”, sanoo akatemiatutkija Sakari Taipale Jyväskylän yliopiston Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksiköstä.

Hän on viime aikoina tutkinut, kuinka vanhat ihmiset käyttävät uusia teknologioita. Taipale sanoo, että monet kehitysvammaisten ihmisten kokemat haasteet, jotka liittyvät digitalisaatioon, ovat samankaltaisia kuin ikääntyneillä.

”Uusi teknologia vaatii tarkkaa näköä, sorminäppäryyttä ja usein myös hyvää kuuloa. Toiminnalliset rajoitteet hankaloittavat käyttöä”, Taipale summaa haasteita.

Hän muistuttaa, että itse asiassa ilman digitalisaatiota monet ihmiset pärjäisivät hyvin ja saisivat palvelunsa hoidettua. Digitalisaatiopuhe, kuten puhe digiloikista, unohtaa, että on joukko ihmisiä, jotka eivät pysy kehityksessä mukana. Siinä mielessä digitaalinen syrjäytyminen ansaitsee tulla esille. Se tuo ilmiön kääntöpuolen esiin.

Eri ryhmillä erilaisia haasteita

Taipale näkee useita väestöryhmiä, jotka ovat vaarassa syrjäytyä digitalisaatiosta. Ikään liittyvä syrjäytyminen näkyy helposti, kun tarkastelemme kenellä on laitteita ja pääsy verkkoon. 75 ikävuotta on toistaiseksi ollut selvä rajapyykki. Yli 75-vuotiaat käyttävät nettiä ja älypuhelimia vähemmän kuin muut. Tosin uudet ikääntyvät sukupolvet ovat teknisesti edistyneempiä. Osaamisvaje muuttuu.

"Digitalisaation pitäisi tapahtua siten, että erilaisten käyttäjäryhmien tarpeet otetaan huomioon", sanoo akatemiatutkija Sakari Taipale.”Digitalisaation pitäisi tapahtua siten, että erilaisten käyttäjäryhmien tarpeet otetaan huomioon”, sanoo akatemiatutkija Sakari Taipale.

Digilaitteiden ääreen pitää päästä, mutta niitä pitää myös osata käyttää. On paljon väestöryhmiä, joilla on vaikeuksia käyttää digiteknologiaa. Heillä on haasteita oppimisen, lukemisen tai kielen kanssa. Esimerkiksi maahanmuuttajilla on vaikeuksia käyttää julkisia palveluja. Se kietoutuu yhteen teknologian kanssa. Palveluihin liittyvää ohjeistusta ei aina ole verkossa saatavilla.

Taipale näkee vielä kolmannen näkökulman digisyrjäytymiseen.

Vaikka henkilö osaisikin käyttää erilaisia digilaitteita, niistä ei välttämättä ole hyötyä arjen ongelmatilanteissa, jos kyse on pelkästään viihdekäyttöön tarkoitetuista laitteista. Pelkkien viihdelaitteiden käytön hallitseminen ei edistä esimerkiksi töiden saantia tai palveluiden saatavuutta.

Tässä ryhmässä Taipale näkee nuoria some-natiiveja, jotka hallitsevat sosiaalisen median käytön. Heillä saattaa kuitenkin olla hankaluuksia käyttää viranomaisten palveluja.

Miljoona suomalaista tarvitsee apua

Taipale penkoi ennen joulua eri lähteistä Ylen juttua varten arvioita digitaalisen syrjäytymisen mittasuhteista Suomessa. Hän päätyi lukuun miljoona. Noin miljoona suomalaista ei käytä digilaitteita tai he tarvitsevat opastusta digilaitteiden käytössä. Siis joka viides suomalainen. Lähteinä olivat valtiovarainministeriön arviot ja kansainvälinen aikuistutkimus PIAAC.

Taipaleen kokoamat lähteet kertovat suurista ihmisryhmistä.

Suomessa on satojatuhansia vanhuksia, jotka eivät käytä älypuhelimia. Kolmasosa yli 75-vuotiaista ei käytä internetiä. Puoli miljoonaa nuorta tarvitsee tukea verkon käytössä, kun on kyse viranomaisten palveluista.

Fyysisesti esteellisiä on noin 250 000. Heille esimerkiksi kosketusnäytön käyttö on vaikeaa. Kielimuurin taakse jää noin 250 000 ihmistä, lähinnä maahanmuuttajia.

Kansainvälinen aikuistutkimus PIAAC selvitti vuosina 2011-2012 aikuisten arkista ongelmanratkaisukykyä. Siinä kysyttiin, osaatko navigoida esimerkiksi työvoimapalvelujen verkkosivuilla? PIAAC päätyi tulokseen, että Suomessa noin miljoonalta ihmiseltä puuttuu tällaisia ongelmanratkaisutaitoja.

”Tämä miljoona ei ole digisyrjäytyneitä. Heillä on haasteita ratkaista ongelmia verkkoympäristössä. Osa tekee niin omasta tahdosta. Silloin ei ole kyse syrjäytymisestä”, sanoo Taipale.

Voiko uhan torjua?

”Nyt digituki lepää kahden tukipilarin varassa. Yhtäältä ovat perheet ja omaiset, toisaalta vapaaehtoiset ja järjestöt. Vahvaa valtion tai julkisen hallinnon tukea ei ole. Valtiovarainministeriö rahoittaa erilaisia hankkeita, mutta ei kuitenkaan riittävästi. Oletetaan, että ihmisillä on tukiverkostoja”, toteaa Taipale.

Taipaleen mielestä tärkeintä on varmistaa, että kansalaiset saavat palveluja muuallakin kuin digiympäristössä.

”Nyt mentaliteetti on se, että palvelutarpeiden kirjo kielletään. Kun ihmisiä ohjataan digipalvelujen käyttäjiksi, vaihtoehtoja ei kauhean paljon mainosteta. Kynnys käyttää palvelua saattaa nousta, kun käyttäjällä ei ole tietoa tuesta.”

Taipale on havainnut tutkimuksissaan, että digitalisaatio voi tehdä vanhuksista avuttomia, vaikka he eivät sitä ole. Digitaalisissa palveluissa suoriutumisen rima nousee liian korkealle.

”Vanhukset turhautuvat. Tulee kokemus, että ei onnistu omassa arjessaan, kun vanhenee”, Taipale kuvailee.

Taipaleen mielestä pitäisi tuoda esille, että vaihtoehtoisia palveluja on saatavilla. Muuten käy niin, että vanhukset kokevat olevansa taakka yhteiskunnalle. Taipale pitää tätä kehitystä huolestuttavana.

”Pitää osata vaatia palvelua, johon on oikeutettu. Se vaatii myös sinnikkyyttä. Omaiset voivat hakea apua ja tukea”, Taipale painottaa.

”Digitalisaatio pitää hoitaa siten, että erilaisten käyttäjien erot otetaan huomioon. Pitää pohtia, kenelle tämä aiheuttaa lisähaasteita”, hän jatkaa.

Mummot nörttien tueksi?

Taipale ei usko, että ohjelmistovalmistajia voi velvoittaa tekemään helpompia ohjelmia. Sen sijaan ne, jotka tekevät hankintoja julkisella sektorilla, voisi velvoittaa hankkimaan sellaisia laitteita, joita erilaiset käyttäjäryhmät pystyvät käyttämään.

Joskus on ehdotettu, että digityöryhmissä pitäisi olla mukana mummo. Häneltä kysyttäisiin vähän väliä, ymmärsikö hän?

Miksei näin tehdä enemmän?

”Käyttäjien osallistaminen on yleistynyt. Haasteena on, että erilaiset käyttäjien tarpeet ovat kirjavia”, vastaa Taipale.

Haasteet liittyvät esimerkiksi vanhenemisen mukanaan tuomiin fyysisiin ja kognitiivisiin muutoksiin. Nuorilla voi olla haasteita oppimisessa. Maahanmuuttajat tarvitsevat kielitaitoista palvelua.

”Digitaalinen palvelu ei sovi kaikille. Palvelun luominen niin, että se on kaikille hyvä, on hankalaa”, Taipale tiivistää ongelman ydintä.

Teksti: Markku Juusola | Kuva: Petteri Kivimäki | Julkaistu: 

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.
Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).