Arvokkaasta vanhenemisesta

Vanheneminen on arvokas prosessi, jonka kuluessa ihmiselle kirkastuu kaiken rajallisuus ja hän hyväksyy lempein miettein elämänsä päiväperholuonteen. On tehtävä tilaa uusille sukupolville, on osattava luopua tuosta ja tästä ja armahdettava viimeinkin itseä täydellisyyden tavoittelun mielettömyydeltä. Vanhetessa olemassaolon tärkeät kysymykset saavat usein vastauksensa, ajatukset lakkaavat ajelehtimasta ja kokemuksen kautta hankittu filosofinen ymmärrys kultaa katsannon niin, että taakse jääneiden ruuhkavuosien pitkä varjo haihtuu. Puhki kulunut hokema käärinliinojen taskuttomuudesta hätkähdyttää viisaudellaan, kuinka kauniisti runoilija puhuukaan ruohon yli käyvästä tuulesta, eikä sinua enää ole. Eikä minua – miksei siis tämä kupissa höyryävä päiväkahvi riittäisi onnenlähteeksi? Entä kuinka rauhoittavasti kaappikello raksuttaakaan ja keinutuoli kolkkaa permantoa vasten.

Vanhenemisen arvokkaaseen prosessiin liittyvät lieveilmiöt ovat pelkkiä haituvaisia ja kiilaavat tuskin mielen näyttämölle, vaikka tulikuuma kahvi heilahtaa syliin kesken keinumisen sormiin iskeneen nivelrikon takia. Pikkumaiselta tuntuu ruveta narisemaan siitäkään, että rätinhakumatka keittiöön tyssää matonreunaan, johon tohveli juuttuu. Totta puhuen on pelkästään opettavaista, että otsa kajahtaa ketjureaktion lopuksi pöydän kulmaan ja naama on mustana seuraavat kaksi viikkoa. Sitä oppii nauramaan toilailuilleen, sitä oppii itseironiaa.

Eihän sekään ole vanhenemista vaan ikääntymistä, että öiset pissareissut tuplaantuvat ja triplaantuvat vuosien saatossa ja että vessan peilissä huojuva pää tuo mieleen horror-elokuvan trailerin. Miksi kuitata muuta kuin naurunremahduksella se, ettei avainta löydy vaikka juurihan sen tuohon laitoin tai että alkuviikosta kadonneen lompakon etsintäoperaatioon tarvittaisiin oikeastaan puolustusvoimain virka-apua. Onko minun pakko laverrella kenellekään, että sain netin lystikkäässä kahdenkymmenen kohdan muistitestissä kaksi oikein?

Mitä ymmärtävät ne vanhenemisen jalostavasta vaikutuksesta, jotka äityvät lässyttämään angoravillaisista polvilämmittimistään tai siitä, että löysivät itsensä lievän aivoverenkiertohäiriön takia Turengin Abc:n parkista, vaikka määränpäänä piti olla siskon mökki Haukiveden rannassa? Tällaisten saivartelijoiden tarkoitusperiä ei ole vaikea arvata. He pyrkivät riistämään vanhuudelta ja vanhenemiselta sen arvokkuuden ja kantavat näytille raihnalistoja ja kolotusluetteloita sen minkä ennättävät. He eivät opi koskaan ymmärtämään, että elämän takakaarre ja loppusuora on reunustettu viisauden viherkasveilla, mielenrauhan mosaiikilla ja tasapainon taatelipalmuilla.

Tasapainosta tulikin mieleeni, että könähdin tänään polvilleni ryhtyessäni keräämään koirani jätöksiä muovipussiin. Maasto oli siinä kohdassa vähän hankala. Oli satanut myös ensilumen ja sen tähden hieman liukasta. Koirani palkitsi pyllistelyni suuntaamalla minua kohti tarkkoja ja rivakoita takapotkuja niin, että silmälasini saivat lumen- ja hiekansekaisia täysosumia. Nousin jaloilleni, minua huimasi, jöötipussi heilui kädessäni enkä nähnyt mitään. Tuuli nitisti kirosanojeni sutkin sarjan.

Episodi meni kuitenkin pelkän ikääntymisen eikä vanhenemisen piikkiin, koska siirryn seniori-ikäisiin vasta ensi vuonna.

Markku Ropponen on Jyväskylässä asuva kirjailija, joka tunnetaan parhaiten rikosromaaneistaan, mutta hän on julkaissut myös muita romaaneja sekä novelleja ja runoja.