Merkityksellisiä kohtaamisia
Menin sijaiseksi musiikkipainotteiseen iltapäiväkerhoon. Pihalla kehitysvammainen poika keinui ja lauloi lastenlaulua, jonka sanat palautuivat mieleeni 20 vuoden takaa. Iloinen tuttu yllätys ja muisto omien lasten kanssa laulamisesta!
Yhdyin siis laulamaan pojan kanssa, vaikka muut koulunkäyntiavustajat olivat hiljaa. Lauloimme pojan kanssa muitakin lauluja, vaikka muiden avustajien vaikeneminen jännitti minua; ehkä tämä on heidän mielestään sopimatonta?
Aikuisen kuuluu olla kontrolloiva eikä iloisesti osallistuva! kaiken lisäksi laulava poika ei kuulunut iltapäiväryhmään, johon olin menossa.
Kun koulun kello soi, kehitysvammainen poika tuli halaamaan minua ja kiitti sivistyneen kauniisti yhteisestä lauluhetkestämme. Ilahduin ja yllätyin myönteisesti.
Kerroin tämän myöhemmin toiselle avustajalle ja oletin, että hän olisi ollut ylpeä pojan hyvätapaisesta käytöksestä.
”Eivät 11-vuotiaat enää halaa! Täytyy opettaa poika pois huonosta tavasta”, avustaja vastasi.
Vastaus tyrmistytti minua. Samoin Facebook-kavereitani, joille kerroin kokemukseni.
Meitä suomalaisia pidetään asiallisena työkeskeisenä kansana. Keksimme ratkaisuja ongelmiin, olemme käytännöllisiä ja järkeviä, mutta tunnetasolla olemme usein estyneitä ja ulkomaalaisten mielestä hyvinkin kylmiä ja vaikeasti lähestyttäviä.
Omasta mielestämme olemme tietenkin ”normaaleja”. Liian monille vapautuksen tarjoaa alkoholi, joka mahdollistaa ”luvan kanssa” halun ilmaista luonnollisia lämpimiä inhimillisiä tunteita.
”Kello kahden aikaan yöllä suomalaiset laulavat eri puolilla Suomea yhdessä karaokea ravintoloissa. Silloin uskallamme ilmaista haluamme ja kykyämme lämpimään läheisyyteen”, luin äskettäin Facebookista erään naisen osuvan kuvauksen.
Mieleeni on jäänyt 20 vuoden takaa myös toinen ilahduttava kohtaaminen kehitysvammaisen henkilön kanssa.
Matkustin Lahdessa bussissa. Yhtäkkiä kehitysvammainen nainen tuli aivan lähelleni innostuneena:” Sinulla on aivan samanlaiset silmälasit kuin minulla!”
Minusta oli ihanaa, että hän – vastoin suomalaisia tapoja – lähestyi minua pelottomuuden ja rohkean kohtaamisen hengessä. Itse varmaankin vastasin estyneemmin, kiitos suomalaisen kasvatuksen.
Hän antoi minulle piristävää energiaa, jota ihmiset voisivat tuottaa enemmän toisilleen, jos uskaltaisimme olla vapautuneen spontaaneja – myös ilman alkoholia!
Muistan myös erityiskoulussa tapaamani kehitysvammaisen pojan, joka tuli heti halaamaan minua ja kysyi:” Miksi sinulla on vihreä hame?”
Kuinka hurmaavan kohtaava kysymys! Itse olen ihminen, joka tekee kysymyksiä muille saadakseni kontaktin heidän maailmaansa. Kärsin siitä, että hyvin harva aikuinen uskaltaa kysyä mitään toisilta. Aikuisethan on kasvatettu ”kohteliaiksi ja hienotunteisiksi”, eivätkä siksi uskalla kysyä mitään.
Mutta kontakti jää tylsäksi, jos kumpikin vain kertoo omista kokemuksistaan, eikä kiinnostu miettimään toisen todellisuutta. Luova kohtaaminen tapahtuu rohkean lähestymisen kautta.
Minulla on ollut aika vähän kohtaamisia kehitysvammaisten ihmisten kanssa, mutta ne ovat jääneet mieleeni, siinä missä tuhannet kohtaamiset ”normaali”- ihmisten kanssa ovat unohtuneet.
Miten sitten kasvattaa kehitysvammaisia lapsia? Turvallisuusnäkökohdat on tietenkin otettava huomioon, mutta etäisyyden pitäminen lapseen hänen oman turvallisuutensa vuoksi tuntuu väärältä periaatteelta.
Hyvältä ei myöskään tunnu koulunkäyntiavustajan asenne, jonka mukaan kehitysvammainen lapsi on kasvatettava pois omasta erityislaadustaan, avoimuudesta ja ennakkoluulottomasta suhtautumisesta muihin ihmisiin. Sitähän suomalainen yhteiskunta päinvastoin kipeästi tarvitsee.
En tiedä, kuinka paljon asiasta on keskusteltu, mutta keskustelua ehkä olisi hyvä edelleen jatkaa.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka vaihtelutyönä tekee kerran pari kuukaudessa hoitotyötä.
Minulla on ikäviä kokemuksia aikanaan koulumaailmasta. Opettaja ei halunnut luokkaansa erityislasta, vaan sanoi minulle, että saat opettaa lasta eri tiloissa. Meidän kemiat toimi oppilaan kanssa hyvin – minut kutsuttiin esim. lapsen syntymäpäiville – mutta koin jatkuvaa riittämättömyyttä, koska en ollut opettaja, vaan avustaja. Lopulta opettaja vaati lapsen siirtoa toiseen yksikköön, mikä tapahtuikin kahden kouluvuoden jälkeen. Tapasin vuosien jälkeen oppilaan äidin, joka kertoi lapsensa olevan kuljetusliikkeellä töissä, siitä tuli hyvä mieli. Yhteislauluisi oppilaan kanssa oli hieno juttu, uskon, että pojalle jäi siitä hyvä mieli, kuten sinullekin.
Muistan, kuinka olin leiriohjaajana. Leirillä oli 12-vuotias poika, joka oli luokiteltu erityislapseksi. Hänellä oli tapana mennä kosketinsoittimen eteen ja rämpyttää sitä kovaäänisesti häiriten muita. Kerran tulin samaan tilaan ja poika pelleili jälleen kosketinsoittimen luona. Minua alkoi väkisinkin naurattamaan, kun kiinnitin häneen huomioni. Katseemme kohtasivat. Poika hymyili minulle takaisin. Huomasin, että hänen kaipuunsa oli vain tulla huomatuksi. Yleensä häntä oli vain toruttu tuossa tilanteessa. Kun käänsin tilanteen positiiviseksi, meidän välillämme aukesi luottamus. Hänestä kuoriutui oikein mukava leiriläinen. Tilanne opetti paljon minulle itselleni kohtaamisesta!
Olen tehnyt lasten kanssa töitä yli 20 vuotta. Opiskelin lisää ja oli työharjoittelussa päiväkodissa. Ulkona ollessa lapsi otti minua kädestä ja heti työntekijä tuli sanomaan ettei lapsia pidetä kädestä, että oppivat leikkimään itse. Samaten sanottiin, kun lapsi tuli piirissä syliin, että tällaisissa tilanteissa ei lasta saa ottaa syliin. Tälläisen piiri oli vain sen yhden ainoan kerran. Hoitoon tuli lapsi varahoitoon ja itki kovasti isäänsä, olin hänen kanssaan ja välillä itku jo helpotti, mutta ei loppunut. Olimme menossa ulos ja puin hänet (3v ja itkuinen) ja ulos päästyään hän vähän rauhoittuikin ja kun ulos mennessä (autoin muitakin lapsia pukemaan) sanoin, että menen lapsen luokse jolloin minulle sanottiin, että ei kannata, ettei lapsi vaan kiinny liikaa. Kumma kyllä, että lapset tulivat aamulla halaamaan minua ja tykkäsivät, kun olin, leikin ja ohjasin heitä. Nämä tapahtumat tapahtuivat eri paikkakunnalla, missä olen tehnyt työtä. Olen tottunut tekemään lasten kanssa työtä heihin tutustumalla, olemalla turvallinen, auttava ja läheinen aikuinen, joka on positiivinen, leikkimielinen, lapsen huomioiva. Huomaa hyvä, hyvä lisääntyy ❤️.
Monesti tuntuu, että se mitä ei itse uskalla antaa, kielletään myös muilta. Muistan sellaisen kerran, kun osallistuin yhden lapsen leikkii ja heti joku aikuinen tuli sanomaan, että ”aikuisen tehtävä ei ole leikkiä lapsen kanssa”! Kuka määrittelee, mikä aikuisen tehtävä on? Tämä ajan ja leikin riemun jakaminen lapsen kanssa oli toi molemminpuolisen riemun, eikä se ollut keneltäkään pois.
Varsinkin erityisryhmien (minkä ikäisten tahansa) erityisen rikastuttavaa on se, miten avoimesta uskalletaan näyttää tunteet. Siinä olisi oppimista monelle
Minustakin on ihana ja tärkeä asia, että aikuinen osaa ja uskaltaa näyttää hellyyttä. Keneltä se on pois, ja se on tärkeää lapselle. Myötätunnon ja empatian kyky kehittyy lapsilla, kun he saavat sellaista kokea itse! Nämä ovat niitä arvoja, joilla kasvaa hyviä ihmisiä, näin itse ajattelen.
Kehitysvammatyötä tehdessäni haluan olla helposti lähestyttävä ja empaattinen myös asiakkaille, heillä on siihen oikeus että saavat välittäviä kohtaamisia.