Intohimona urheilu

”Oi kuinka nuorilta vanhempani näyttävät tässä kuvassa!”, ihmettelee 32-vuotias Tatu Kantonen katsoessaan Ketju-lehden kirjoitusta vuodelta 1998. Tuolloin Ketjussa haastateltiin 14-vuotiasta koulupoika-Tatua sekä hänen vanhempiaan.

”Itse en ole muuttunut laisinkaan, paitsi että tukka on vähän lyhyempi”, jatkaa hän.

18 vuoden takaisessa lehtijutussa käsitellään muun muassa Kantosen koulunkäyntiin liittyviä asioita. Peruskoululaki takasi jo tuolloin kaikille lapsille mahdollisuuden käydä koulua omassa lähikoulussaan vammaisuuden asteesta riippumatta, mutta siitä huolimatta enemmistö kehitysvammaisista lapsista oli suljettu tavallisen koulunkäynnin ja opetuksen ulkopuolelle, eikä Tatunkaan koulunkäynti alkanut ongelmitta. Raisiossa, jossa perhe tuolloin asui, Tatu ei olisi päässyt tavalliseen kouluun ja Turussa tilanne oli sama. Kantosen opettajavanhemmat tekivät kuitenkin kaikkensa, jotta heidän poikansa pääsisi tavalliseen kouluun ja niinpä perhe muutti Mynämäelle, jossa Tatu-poika pääsi Tarvaisten ala-asteelle ja sai myös oman kouluavustajan.

Koulussa poika pärjäsi tuettuna, joissain aineissa jopa erittäin hyvin.

Koulu-uransa tähtihetken Kantonen koki kahdeksannen luokan aluksi, kun hänet valittiin julistamaan valtakunnallinen koulurauha.

Vanhaa lehteä selaillessaan Kantonen alkaa muistella lapsuuttaan. Hän kiittää vanhempiaan paljosta ja puhuu heistä hyvin kauniisti.

”Minulla oli hyvin vaiherikas ja hyvä lapsuus. Vanhempani kasvattivat minusta sosiaalisen ihmisen ja siitä saan kiittää erityisesti äitiäni. Isän kanssa teimme yhdessä kalaretkiä sekä metsätöitä. Se oli sellaista hyvää aikaa.”

Suunnitelmat muuttivat

Koulunkäynnin ohella 14-vuotiaan Kantosen elämän täytti partion lisäksi jalkapallon ja pesäpallon pelaaminen. Tulevaisuuden urasuunnitelmissa Kantosella oli kaksi vahvaa vaihtoehtoa: joko kirjailijaksi tai hierojaksi.

”Kun minulla on niin voimakkaat kädet. Joskus hieron isän niskaa, kun häntä jokin rassaa”, totesi teini-ikäinen Kantonen haastattelussa.

Peruskoulusta valmistuttuaan Kantosella oli kuitenkin jo toisenlaiset suunnitelmat mielessään. Ensin hän suoritti suurtalouskokin ammattitutkinnon, mutta ei löytänyt koulutustaan vastaavaa työtä.

”Kuitenkin opiskelu kannatti, koska pääsin jyvälle ravitsemusasioista”, toteaa hän.

Kun ura ravitsemusalalla ei lähtenyt käyntiin, lapsirakas Kantonen päätti vaihtaa alaa ja suoritti Turun ammatti-instituutissa hoiva-avustajan tutkinnon. Tällä hetkellä Kantonen on avotyössä Katariinan koulussa Turussa. Hän tekee sekä vahtimestarin että koulunkäyntiavustajan töitä ja viihtyy työpaikassaan erinomaisesti. Katariinan kouluun siirtymisen taustalla on kuitenkin surullinen tarina.

”Työskentelin ennen Katariinan kouluun siirtymistäni avotyössä Luolavuoren koulussa vahtimestari/koulunkäyntiavustajana kahden vuoden ajan. Kaikki meni oikein hyvin siihen saakka, kun entinen rehtori jäi eläkkeelle. Luulin, että saan jatkaa työtäni myös uuden rehtorin aikana, mutta hän oli sitä mieltä, että olen siellä vain muiden tiellä ja niin sain lähteä. Toisin sanoen, sain potkut. Tämä asia on painanut mieltäni hyvin paljon, mutta en ole tästä aikaisemmin monellekaan puhunut”, kertoo Kantonen vakavana.

Toisaalta hän löytää pakollisesta työpaikan vaihdoksestaan myös hyviä puolia, sillä entisten työtovereiden lisäksi hän sai myös uusia työtovereita uudesta työpaikastaan.

”Pääsin potkuista yli ja minulle jäi Luolavuoresta kuitenkin hyvät muistot. Lisäksi minusta tuntuu, että nyt olen sellaisessa työpaikassa, jossa minua arvostetaan tosi paljon. Minulla on hyvät välit myös entisiin työtovereihini, jotka kyselevät kuulumisiani usein”, Kantonen jatkaa.

Yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat

Työhönsä intohimoisesti suhtautuvaa ja siitä kovasti nauttivaa miestä askarruttaa avotyön teko ilman työsuhdetta.

”Tuettua avotyötä ollaan ajamassa alas, ja toivon todella, että minulle tulisi mahdollisuus tehdä työtä työsuhteessa. Tämä asia mietityttää monia muitakin avotyösuhteessa olevia ihmisiä”, Kantonen pohtii.

Me Itse ry:n sekä Kehitysvammaisten tuki ry:n toiminnassa mukana olevaa Kantosta kiinnostaa myös politiikka, jota hän seuraa aktiivisesti ja hänellä on myös tuttuja monestakin puolueesta.

”Olisi hauska käydä joskus eduskunnan kyselytunnilla seuraamassa, kuinka politiikkaa tehdään”, Kantonen kaavailee.

Me Itse ry:n vuosikokous valitsi Kantosen seuraavaksi liittokokousedustajakseen, ja rahkeita olisi varmasti enempäänkin. Toisaalta joka paikkaan ei voi ehtiä ja siksi asioita on laitettava tärkeysjärjestykseen.

”Tyydyn yleensä vähään, mutta pääsen piireihin helposti ansioitteni avulla”, toteaa Kantonen realistisesti.

Hänen oma puoluekantansa ei vielä ole täysin lukkoon lyöty, mutta suuntaviivat ovat selvillä.

”SDP on hoitanut hyvin minun kaltaisteni ihmisten asioita.”

Menestysnälkää

Kouluikäisenä innokkaasti jalkapalloa ja pesäpalloa pelannut Kantonen ryhtyi 14 vuotta sitten harrastamaan määrätietoisesti kilpauintia. Tällöin aikaa ei enää jäänyt muille urheilulajeille, mutta panostaminen uintiin alkoi pian näkyä tuloksissa. Kisamenestys seurasi toistaan ja Kantonen saavutti aina vain parempia tuloksia. Hän on ottanut osaa kaksi kertaa myös Special Olympics -kisoihin ja viime vuonna oli hänen vuoronsa saavuttaa kultaa sadan metrin vapaauinnissa. Kultamitali oli balsamia haavoille, sillä Kantonen oli aikaisemmin hylätty jalkaterän virheasennon vuoksi 200 metrin sekauinnissa, jossa hän sijoittui oman divisioonansa kakkoseksi. Oikea asenne hylkäämisen jälkeisessä tilanteessa auttoi kuitenkin Kantosta keskittymään tulevaan uintiinsa parhaalla mahdollisella tavalla.

”Ajattelin, että käännän hylkäämisen voimavarakseni ja mietin, mitä siitä voisi oppia.”

Kantosen kultamitali ei jäänyt huomaamatta myöskään korkeimmassa valtiojohdossa. Loppusyksystä postiluukusta tipahti kutsu presidentinlinnan itsenäisyyspäivän juhliin, jonne Kantonen saapui tyylikkäästi smokkiin pukeutuneena.

Vaikka Kantonen onkin saavuttanut uinnissa jo kirkkaimman arvomitalin, hänellä on edelleen menestysnälkää. Sitä saattaa hyvinkin olla tiedossa alppilajeissa, joita Kantonen on alkanut viime aikoina harrastaa. Urheilun monilahjakkuudelta se ei olisi mikään ihme. Tällä hetkellä Kantonen keskittyy omaan kehittymiseensä alppilajeissa. Takana on muun muassa Special Olympics -talvileiri Vuokatissa, jossa Kantonen lasketteli hopealle.

”Haluan näyttää, että minussa on ainesta kilpailemaan isoissa kisoissa myös alppilajeissa”, vakuuttaa Kantonen.

Lajikirjosta huolimatta Kantosen sydämessä löytyy edelleen tilaa vielä myös vanhalle rakkaalle lapsuudenlajille.

”On pakko tunnustaa, että olen kyllä edelleen myös jalkapallomies!”

Tiukkaa treeniä

Kuntoaan Kantonen pitää yllä määrätietoisella harjoittelulla. Hän harjoittelee Raision uimahallissa kolme kertaa viikossa valmennusryhmässä, johon kuuluu hänen lisäkseen kymmenkunta muutakin erityisurheilijaa. Harjoitteluun kuuluu sekä sali- että allastreenit. Tämän lisäksi ohjelmassa on myös omatoimista harjoittelua niin paljon, että Kantosen vapaa-aika menee käytännössä hyvin tarkasti urheiluun muodossa tai toisessa.

”Urheilijalla on hyvä olla aina välillä myös lepoa, sillä tarvitaan myös latausaikaa”, huomauttaa Kantonen.

Tyttöystävää Kantosen kireään aikatauluun ei vielä ole mahtunut, mutta kysyntää komealle ja leveäharteiselle kultamitaliuimarille epäilemättä on yllin kyllin.

”Monet ovat minua kyselleet ja haku on päällä, vaikka pidänkin matalaa profiilia. Ennen pitkää joku kyllä minut nappaa ja löydän itseni jonkun tytön kainalosta”, arvelee Kantonen.

Omaan kotiin

Muutamia vuosia sitten Kantonen muutti pois vanhempiensa luota Mynämäeltä omaan kotiin Turkuun. Hän asuu asumisyksikössä, johon kuuluu 13 asukasta. Kantosella ja viidellä muulla asukkaalla on kaunis pikkukaksio uudessa rivitalossa, jossa on myös ympärivuorokautinen päivystys. Muut, enemmän tukea saavat, asuvat asuntolan puolella.

”Halusin muuttaa, koska molemmat pikkuveljeni asuivat Turussa ja minulla oli ikävä heitä. Olin tosi innoissani, kun pääsin muuttamaan oman kotiin. Vanhemmilleni muuttamiseni oli uusi tilanne sikäli, että nyt heidän kaikki kolme poikaansa ovat omissa ympyröissään. Myös isovanhempani, jotka asuvat Mynämäessä vanhempieni naapurissa, olivat hyvin yllättyneitä. Heille muuttoni oli todella iso juttu, ja itkuhan siinä tuli. Ymmärrän kyllä heidän tunteitaan. Heillä on ollut iso sopeutuminen siihen, että muutin pois”, pohtii Kantonen.

”Ja onhan minullakin tietysti heitä ikävä”, toteaa hän lopuksi.