Ala, joka vie mennessään

”Olen pohjakoulutukseltani päivähoitaja ja olen työskennellyt päiväkodissa 25 vuotta. Sen jälkeen suoritin lasten ja nuorten erityisohjaajan ammattitutkinnon ja päädyin kehitysvamma-alalle, jossa olen nyt työskennellyt kuusi vuotta. Minulla on vakinainen työsuhde, mutta lakiuudistuksen vuoksi minun on päivitettävä tutkintoani nykyisiä vaatimuksia vastaavaksi”, kertoo Mia-Liisa Vainio.

Hän suorittaa yhdessä Teija Hurri-Tykkyläisen ja Lasse Autin kanssa lähihoitajan tutkintoon johtavia opintoja Koulutuskeskus Salpauksessa Päijät-Hämeessä.

Hurri-Tykkyläisen taustakoulutus ja työkokemus ovat hyvin pitkälle yhteneväisiä Vainion uran kanssa.

”Valmistuin vuonna 1991 päivähoitajaksi ja jo vuonna 1992 menin töihin kehitysvammatyöhön Lahdessa sijaitsevaan Sylvia-kotiin, jossa jopa asuin yhden kesän yhdessä kehitysvammaisten asukkaiden kanssa. Olen myös ollut töissä erityispäiväkodissa vaikeavammaisten ja sosiaalista tukea tarvitsevien lasten ryhmissä kymmenen vuoden ajan. Sen jälkeen siirryin kehitysvamma-alalle, jossa olen nyt työskennellyt 10 vuotta.”

Vainion ja Hurri-Tykkyläinen suorittavat kumpikin lähihoitajan tutkintoa oppisopimuskoulutuksena, sillä lakiuudistuksen myötä kehitysvammatyössä vaaditaan vähintään lähihoitajan koulutus.

”Tutkinnon suorittaminen ei sinänsä juurikaan muuta asemaamme työpaikalla. Palkka ei nouse eikä ammattinimike muutu, mutta koulutuksen jälkeen olemme samalla viivalla kuin muutkin työtoverimme, eli voimme antaa asiakkaille lääkkeitä ja suorittaa tarvittaessa rajoitustoimenpiteitä”, Vainio kertoo.

Uusi ammatti haussa

Lasse Autin tie kehitysvamma-alalle kulkee hieman eri reittiä kuin Vainion ja Hurri-Tykkyläisen. Hän kouluttautuu lähihoitajaksi koulutussopimuksella.

”Olen taustaltani eläintenhoitaja, mutta valitettavasti siltä alalta ei löytynyt töitä, enkä myöskään päässyt lisäkouluttautumaan alallani. Eläintenhoitajaksi valmistuu todella paljon ihmisiä, mutta töitä on vähän ja kilpailu työpaikoista on kova.  Siksi päätin ryhtyä opiskelemaan lähihoitajaksi koulutussopimuksella”, Autti kertoo.

Autin opintoihin sisältyy muun muassa tutustuminen kolmeen erilaiseen vammaisalan työpaikkaan, joista ensimmäisessä hän on nyt ollut kahdeksan viikon ajan.

”Aluksi minulla oli paljon ennakkoluuloja kehitysvammaisia ihmisiä kohtaan, mutta ne karsiutuivat työkokeilussa tosi nopeasti. Asiakkaat olivat minusta kiinnostuneita ja ottivat minut hyvin vastaan. Kehitysvammaiset ihmiset huomaavat nopeasti, jos työntekijä ei ole heitä kohtaan vastaanottava. Silloin työskentely ei suju parhaalla mahdollisella tavalla.”

Innostava ilmapiiri houkutti

Autti innostui kehitysvammatyöstä alan työpaikoilla vallitsevan positiivisen ilmapiirin ansiosta.

”Kehitysvammaiset ihmiset ovat aitoja ihmisiä. Myös ilmapiiri kehitysvammaisten kanssa työskentelyssä on tosi avoin. Tuntuu, että voin olla oma itseni ja samalla voin toimia heidän kanssaan tosin hyvin”, Autti kuvailee.

Myös Hurri-Tykkyläisellä on alasta pelkkää hyvää sanottavaa.

”Aluksi kuvittelin, ettei minusta ole työskentelemään kehitysvammaisten ihmisten kanssa. En edes tiedä mistä ajatus kehitysvamma-alalle alun alkaen tuli, mutta hyvin nopeasti tämä ala vei mennessään. Kehitysvammaiset ovat hyvin aitoja ihmisiä. Heidän kanssaan on hauska tehdä asioita. Toisaalta kehitysvammaiset ihmiset lukevat työntekijöitä kuin avointa kirjaa ja myös palaute tulee suoraan, joten sitä on opittava kestämään.”

Myös autismipuolella, jossa Vainio työskentelee, on omat haasteensa.

”Aluksi työskentely heidän kanssaan tuntui hieman pelottavalta, mutta ei enää. Autismin kirjon ihmisten kanssa on jatkuvasti pakko pohtia, miten asiat on tehtävä, jotta ne tekisi oikein. Heidän aivoituksistaan perille pääseminen vie mennessään, vaikkakin haasteena on myös väkivalta. Se on ikävä osa tätä työtä.”

 Kannattaa kokeilla rohkeasti!

 Vainio, Hurri-Tykkyläinen ja Autti olettavat, että tärkeimmät syyt sille, miksi kehitysvamma-ala ei vedä ihmisiä, ovat ennakkoluulot ja tiedon puute. Myös erilaisuus pelottaa.

”Monet jäävät edelleen tuijottamaan kehitysvammaisia asiakkaitamme, kun liikumme julkisilla paikoilla ryhmänä. Tämä voi johtua osittain siitä, että kehitysvammaiset ihmiset olivat vielä vähän aikaa sitten laitoksissa, erillään muista ihmisistä, eivätkä kaikki ihmiset ole vielä tottuneet näkemään heitä”, Vainio tuumii.

Kolmikko on opiskelunsa aikana havainnut, että osa heidän opiskelutovereistaan on aloittanut opinnot puolipakolla, mutta ensimmäisen työharjoittelun aikana käsitykset kehitysvamma-alasta ovat muuttuneet.

”Kun suurin kynnys on ylitetty ja ensimmäinen työharjoittelujakso on takana, monet ovat sitä mieltä, että tämä olikin minun juttuni. Monille tulee yllätyksenä asiakkaiden suora palaute, mutta myös herääminen tapahtuu juuri työharjoittelussa. Monet sanovat jopa, että olisi pitänyt tulla alalle jo aikaisemmin. Siksi kannattaa käydä rohkeasti kokeilemassa kehitysvammatyötä! Joillekin se kolahtaa ja joillekin ehkä ei. Kokeilematta ei kuitenkaan kannata tehdä päätöksiä”, Vainio kannustaa.

”Tässä työssä on tilaa erilaisille persoonille. Riittää, kun on oma aito itsensä ja tulee toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Mutta feikata ei kannata, sillä siitä jää heti kiinni”, Hurri-Tykkyläinen kiteyttää.