Tansanialaisessa lapsivankilassa

”Olin ollut vammaistyössä pitkään, kun aloitin sosionomin opinnot Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa. Kun tuli aika pohtia opintoihin kuuluvaa työharjoittelua ajattelin, että en halua jäädä Suomeen työharjoitteluun, sillä halusin oppia jotain aivan uutta ja tehdä asioita, jotka mullistavat elämäni. Sitten kuulin mahdollisuudesta päästä työharjoitteluun Tansaniaan lasten tutkintavankilaan. Oma elämäntilanteeni oli sellainen, että lapseni olivat juuri muuttaneet pois kotoa, joten mikään ei pidätellyt minua Suomessa. Myös seikkailunhalu ajoi minua Afrikkaan, jossa en ollut aikaisemmin käynyt”, kertoo Tiina Kekäläinen.

Kekäläinen läksi Tansaniaan vuoden 2019 marraskuussa ja palasi takaisin neljä kuukautta myöhemmin helmikuussa 2020. Hän oli työharjoittelussa Keski-Tansaniassa Moshin alueella sijaitsevassa Juvenile Jail -tutkintavankilassa, jossa vangit olivat noin 8–15-vuotiaita poikia.

Kaoottiset elinolot

Lapset olivat joutuneet tutkintavankilaan muun muassa varkauksien, väkivaltarikosten ja raiskauksien vuoksi. Monet vankilaan johtaneista rikoksista, kuten ruuan varastaminen, ovat seurausta äärimmäisestä köyhyydestä ja siitä, että lapsilla ei ole ketään aikuista huoltajaa. Vaikeiden sekä vaarallisten vankilaolojen, kuten raiskausten vuoksi masennusoireet, sängyn kastelu, huumeiden käyttö ja juominen olivat lapsivankien keskuudessa yleisiä. Monilla lapsivangeilla on myös selkeitä oppimisvaikeuksia, jotka ovat todennäköisesti seurausta muun muassa äitien alkoholinkäytöstä ja sen moninaisista kerrannaisvaikutuksista.

”Moshin alueella juodaan hyvin yleisesti banaanista tehtyä kotipolttoista viinaa ja banaaniolutta. Raskaana olevat äidit juovat vahvaa olutta ja juottavat sitä myös lapsilleen pitääkseen heidät hiljaisina. Tansaniassa ei ole diagnostiikkaa, jonka avulla lasten FASD voitaisiin havaita, mutta arvioni mukaan FASDia esiintyy erittäin runsaasti”, sanoo Kekäläinen, joka oli viime vuoden lopussa työharjoittelussa myös Kehitysvammaliiton FASD-hankkeessa.

Alueella esiintyy todella paljon myös Hiviä, Aidsia, epilepsiaa ja tuberkuloosia.

Kekäläinen työskenteli lasten vankilassa opettajana, vaikka hänellä ei olekaan opettajan pätevyyttä. Hän sai räätälöidä opetuksen sisällön täysin oman mielensä mukaan. Kekäläinen opetti lapsille perusaineita kuten äidinkieltä, matematiikkaa ja terveyskasvatusta, jotta lapset olisivat oppineet, kuinka suojautua koronatartunnalta ja muilta vaarallisilta tarttumataudelta.

Lukuaineiden lisäksi oppitunnit sisälsivät myös taideaineita, kuten piirtämistä ja maalaamista. Taideaineiden kautta lapsivangeille tarjoutui jokin kanava, jota kautta he saattoivat käsitellä kokemiaan vaikeita asioita. Erityisesti isättömyys oli monille niin traumaattinen kokemus, että he eivät aluksi osanneet lainkaan piirtää kuvaa isästään.

Opetuksen ohella Kekäläinen tarjosi lapsivangeille tärkeän aikuiskontaktin, jonkun, joka kuuntelee heitä ja suhtautuu heihin ymmärtäväisesti.

”Lapsilta puuttui aikuisten ihmisten tuki ja perusturvallisuus eivätkä he saa keneltäkään aikuiselta elämänohjeita”, Kekäläinen toteaa.

Aluksi monet pojista suhtautuivat outoon eurooppalaiseen naiseen varauksella, ja mukana käyttäytymisessä oli myös murrosikään kuuluvaa auktoriteettien haastamista. Lopulta Kekäläinen kuitenkin voitti poikien luottamuksen.

”Pojilla oli paljon kaikenlaisia kysymyksiä ja keskustelimme vapaasti heitä askarruttavista asioista. Vankilaan joutumisen sijaan rikoksia tehneet lapset tarvitsisivat monenlaista tukea, terapiaa, opetusta, neuvontaa ja aikuisen läsnäoloa. Maassa on toki olemassa jonkinlaista pienimuotoista sosiaalityötä, ja sosiaalityöntekijöitä kävi joskus myös vankilassa, mutta sosiaalityö ei ole systemaattista ja kaiken kattavaa”, Kekäläinen kiteyttää.

Luottamus vie eteenpäin

Neljän kuukauden työharjoittelu Tansaniassa oli nopeasti ohi, mutta Kekäläinen toivoo kyenneensä vaikuttamaan omalta osaltaan edes vähän siihen, että lapsivangeille olisi syntynyt jonkinlaista luottamusta omaan tulevaisuuteensa aikuisten maailmassa.

”Erityisesti eräs poika jäi mieleeni. Hän suhtautui aluksi minuun hyvin varautuneesti ja ylenkatseella. Huomasin, että hän varasti minulta kynän. Ensin hän kielsi kaiken, mutta kun puhuin hänelle ymmärtäväisesti, hänen asenteensa muuttui ja hän alkoi kuunnella opetusta ja alkoi oppia kirjaimia. Opin, että luottamuksella ja toisen arvostuksella saa hyvin paljon hyvää aikaiseksi. Nyt on toivoa, että hän ei enää tee samoja rikoksia kuin aikaisemmin.”

Kekäläisen pyrkimyksenä oli myös antaa pojille eväitä nähdä omia voimavarojaan, jotka kantaisivat heitä eteenpäin elämässä.

”Vaikka ei osaisi lukea, silti voi korjata vaikka mopoja. Tärkeintä on, etteivät pojat jatkaisi elämässään toivottomuutta vaan pyrkisivät muutokseen.”