Säästöt pelottavat asiantuntijaa

Kaksi vuotta nykyisessä tehtävässään Oulussa toiminut Oranen on koulutukseltaan kehitys- ja kasvatuspsykologiaan erikoistunut psykologi ja hän on toiminut yli 25 vuotta lasten ja nuorten palveluihin liittyvissä tehtävissä.

Urataipaleensa aluksi Oranen työskenteli perheneuvolassa ja sen jälkeen psykologin tehtävissä sosiaalivirastossa. Sieltä tie jatkui Ensi- ja turvakotien liiton palvelukseen, jossa Oranen toimi perheväkivaltaan liittyvien asioiden parissa. Myöhemmin hän siirtyi asiakastyöstä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen lastensuojelun kehittämispäällikön tehtäviin, jolloin hän tarkasteli lastensuojeluun liittyviä asioita valtakunnan tasolla. Nykyisessä tehtävässään Nuorten Ystävät ry:ssä hän vastaa järjestökonsernin kehityshankkeista sekä työn sisältöjen kehittämisestä. Samalla Oraselle on avautunut näköalapaikka myös kehitysvammaisten lasten ja nuorten maailmaan.

Monitahoisten haasteiden äärellä

THL:ssa Oranen oli lastensuojelun käsikirjan toimituskunnan vetäjä. Laitos on tuottanut myös vammaispalvelujen käsikirjan. Nämä teokset nostivat esiin perheitä, joilla on sekä lastensuojelullisia että vammaispalvelujen piiriin kuuluvia tarpeita, vaikka eritoten kehitysvammaisten lasten asiat ovat yleensä ottaen hyvin vähän esillä lastensuojelullisesta näkökulmasta.

Nykyisin monet kunnat rajaavat osan perheistä niiden tarvitsemien palvelujen ulkopuolelle. Esimerkiksi perheet, joissa on sekä lastensuojelun että vammaispuolen tarpeita, jäävät helposti vaille lastensuojelupalveluja.

”Onneksi tähän on monin paikoin havahduttu ja yhteistyötä lastensuojelun ja vammaispalvelujen välillä on kehitetty”, Oranen sanoo.

Kehitysvammaisten lasten kokema väkivalta ja kaltoin kohtelu on jäänyt Suomessa vähäiselle huomiolle. Kuitenkin riskiarvioiden mukaan kehitysvammaisella lapsella on muita suurempi todennäköisyys joutua kaltoin kohdelluksi esimerkiksi vaikeiden oireiden ja käyttäytymisen vaativuuden vuoksi. Kaltoin kohtelua on kuitenkin monesti vaikea havaita.

”En oikein tiedä, kuinka hyvin vammaispalveluissa osataan nimetä ja tunnistaa kehitysvammaisiin ihmisiin kohdistuva väkivalta”, mietiskelee Oranen.

Hiljakkoin julkistettiin lastensuojelun menneisyysselvitys, jossa tarkasteltiin huostaanotettujen lasten sijaishuollossa kokemaa väkivaltaa vuosina 1937 – 1983. Kehitysvammaispuolella vastaavaa selvitystä ei ole tehty, mutta Orasella on selkeä käsitys siitä, mitä raportti todennäköisesti sisältäisi.

”Epäilen, että se olisi aika samansuuntaista luettavaa kuin lastensuojelun alalla tehty selvitys, joka oli hyvin järkyttävä, vaikka oletettavasti siitä puuttuivat kaikkein pahimmat tapaukset”, Oranen arvioi.

Kehitysvamma-ala on kuitenkin kehittynyt aimo harppauksin eteenpäin laitosajoista nykyaikaan tultaessa.

”Yksilöllisyys ja yksilöllinen arviointi ovat tätä päivää ja niiden avulla myös ymmärretään oirekäyttäytymistä paljon paremmin kuin ennen. Myös kommunikaation tuki on tärkeä väline asiakkaan oman mielipiteen esiin saamiseksi. Ilman sitä kommunikaation häiriöt aiheuttavat häiriökäyttäytymistä, josta saattoi ennen seurata kaltoinkohtelua, kun kehitysvammaisen ihmisen halu kommunikoida tulkittiin pelkäksi häiriöksi”, Oranen sanoo.

Kehitysvammaisten lasten aseman tärkeimpänä kysymyksenä Oranen pitää asianmukaisten palvelujen saatavuutta. Normaalioloissa, kun lapsella on jokin selkeästi rajautuva tuen tarve, palvelujärjestelmä pelaa hyvin, mutta jos avuntarve onkin epämääräinen, vaikeasti rajautuva, tai tuen tarpeita on useita erilaisia, seuraa vaikeuksia.

”Suurimmat ongelmat näyttävät kumma kyllä olevan aivan tavallisesta arjesta selviytymiseen tarjottavassa tuessa. Terapeutteja kyllä käy vaikka neljänä päivänä viikossa, mutta normaaliin kodinhoitoon ja perheen muiden lasten hoitamiseen konkreettista tukea ei enää riitäkään. Siinä vaiheessa alkaa usein pompottelu siitä, kenelle tämänkaltaisen avun järjestäminen kuuluu”, Oranen kuvailee.

Palvelujen painopiste ennaltaehkäisyyn

Oranen on mukana sosiaali- ja terveysministeriön Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelman (LAPE) ohjausryhmässä. LAPE kuuluu hallituksen kärkihankkeisiin ja sen keskeisenä tavoitteena on uudistaa lasten ja perheiden palvelut juurta jaksain siten, että ne huomioivat lasten ja perheiden tarpeet nykyistä paremmin ja samalla myös kustannustehokkaammin. Tavoitteena on sovittaa yhteen nykyiset palvelumuodot ja toiminnot aiempaa paremmin. Uudistuksella pyritään siirtämään palvelujen painopistettä arkisissa elinympäristöissä tapahtuviin ehkäiseviin palveluihin ja varhaiseen tukeen. Näin voidaan vähentää lasten huostaanottoja ja laitoshoitoa sekä hillitä kustannusten nousua. LAPE-ohjelma jatkaa linjaa, joka on uudessa sosiaalihuoltolaissa ja monissa muissa hankkeissa.

Eräs ohjelman keskeisistä tavoitteista on toimintakulttuuriin liittyvät kehitystarpeet. Muutokset koskevat sekä rakenteita ja organisaatioita että työskentelytapoja siten, että niitä ohjaavat linjaukset lähtevät lapsen edusta ja perheiden monimuotoisuudesta.

”Toisaalta minua mietityttää, kuinka uudistuksen käy, sillä tavoitteet ovat todella suuret, mutta aikaa niiden toteuttamiseen on hyvin vähän”, pohtii Oranen hanketta, jonka läpivienti on tämän hallituskauden ohjelmassa.

Peruspalveluja ohjelma pyrkii uudistamaan siten, että palvelut painottuisivat varhaiseen ja matalan kynnyksen ennaltaehkäisevään tukeen ihmisten arkisissa elinympäristöissä. Tavoitteena on myös, että palveluissa otettaisiin mahdollisimman paljon huomioon integraation ja inkluusion periaatteet, jotta lähipalvelut olisivat myös erityisryhmien ensisijaisena toimintaympäristönä ja vasta sen jälkeen hyödynnettäisiin erityispalveluja.

”Sosiaalihuoltolain mukaan myös hyvin monia erikoispalveluja tarvitsevalla henkilöllä pitää olla yksi vastuutyöntekijä, jonka tehtävänä on katsoa kokonaisuutta ja koordinoida eri tahojen palveluja. Tavoitteena on, että asiakkaalla olisi vain yksi suuri suunnitelma, eikä niin, että joka palvelulla on oma suunnitelmansa ja perheen tehtävänä on yrittää pysyä lukemattomien asiantuntijoiden vanavedessä”, Oranen kuvailee.

Eräs LAPEn perusajatuksista on, että palveluita tuotettaisiin perhekeskuksissa. Esimerkiksi Oulussa on jo pitkään rakennettu alueellista palvelukeskusideaa koulun ympärille. Toimintamallista käytetään nimeä hyvinvointikoulu.

”Tässä mallissa on mukana kaikenlaisia toimijoita saman pöydän ääressä. Arkisessa ympäristössä tapahtuva tuki olisi voitava järjestää samalla tavoin myös kehitysvammaisille lapsille”, esittää Oranen.

Normien purku pelottaa

Valtionosuusuudistuksessa 1990-luvulla luovuttiin yksityiskohtaisesta kuntien ohjauksesta rahojen käytössä ja kunnille annettiin suuri vapaus järjestää palvelut haluamallaan tavalla. Ohjauksen välineiksi jäivät normit eli lainsäädäntö sekä ohjeet ja suositukset eli informaatio-ohjaus.

Nykyinen hallitus haluaa purkaa normeja helpottaakseen liiketoimintaa ja lisätäkseen valinnanvapautta.

Jäljelle jää ainoastaan informaatio-ohjaus, jonka toimivuudesta on tosin hyvin vähän näyttöä varsinkin kun valtio purkaa myös informaatiotuotantoa.

Normeja kuitenkin tarvitaan heikommassa asemassa olevien ihmisten aseman turvaamiseksi. Oranen epäilee, että normiohjauksen vähentämisen vuoksi ihmiset joutuvat pompoteltaviksi ja heidän täytyy taistella entistä enemmän saadakseen palveluja.

”Olen hyvin huolissani normien purusta ja resurssien leikkauksista. Keväällä julkistettiin kaikkien ministeriöiden suunnitelmat siitä, millaisista normeista voitaisiin luopua. Tällöin nousi esiin esimerkiksi kehitysvammaisten asumiseen liittyvien normien purku. Keskustelussa pohdittiin muun muassa sitä, pitäisikö kaikilla tosiaan olla oma huone”, päivittelee Oranen.

”Jos normien purku toteutuu sellaisenaan, siihen sisältyy suuri riski siitä että palaamme kehitysvammaisten palvelujen järjestämisessä takaisin laitosyhteiskuntaan, vaikka emme kutsuisikaan näitä paikkoja laitoksiksi. Turhia normeja on eikä valtion todellakaan tarvitse säädellä pysäköintikiekon väriä mutta tarvitsemme ehdottomasti normeja esimerkiksi siitä, millaiset asumisolot tukea tarvitseville ihmisille on taattava”, jatkaa hän.

Omavalvonta askarruttaa

Viime vuosikymmenien aikana tapahtunut itsemääräämisoikeuden esiin nosto sekä kokemusasiantuntijuus ovat tuoneet tukea tarvitsevien asiakkaiden omat mielipiteet hyvin esiin. Myös ymmärrys henkilökohtaisesta hoidosta ja yksilöllisyydestä on lisääntynyt ja sen seurauksena Suomessa on alettu siirtyä organisaatiokeskeisyydestä asiakaslähtöiseen palveluntuottamiseen. Toisaalta resurssien leikkaaminen sekä valvonnan ja säätelyn vähentäminen vievät kehitystä taaksepäin. Eräs tapa vähentää valvontaa on omavalvontaan siirtyminen.

”Omavalvonta on hyvä idea, mutta pitäisi olla myös ulkopuolinen taho varmistamassa asiaa siltä varalta, että asiat eivät menekään niin kuin pitäisi. Jopa autotkin on katsastettava viranomaisten valvomissa katsastuskonttoreissa, miksi siis ajattelemme, että vaativien palvelujen järjestämiseen riittäisi pelkkä omavalvonta?”, ihmettelee Oranen.

Tässäkin suhteessa Ruotsissa on jälleen kerran osattu hoitaa asiat meitä paremmin. Naapurimaassa on noin 700 valvontaviranomaista, joista 450 on tarkastajia. Lastensuojeluyksiköitä tarkastaessaan heidän velvollisuutensa on haastatella yksikössä asuvia lapsia. Sen sijaan Valvirassa valvontaviranomaisia on alle pari sataa ja aluehallintovirastoissa heitä on vain kourallinen, eikä laki ei velvoita tarkastajia kuuntelemaan lastensuojelun piirissä olevia lapsia.

”Sijaishuollossa asuvan lapsen elämään on tehty todella suuri investointi, joka voidaan tehdä tyhjäksi sillä, että palvelu ei ole laadullisesti hyvää. Siitä voi olla seurauksena se, että lapsen elämä muuttuu entistä huonommaksi, ja hän tarvitsee vielä entistä enemmän huolenpitoa. Pitkällä tähtäyksellä olisi taloudellisestikin järkevää, ettei lapsen tilannetta ainakaan vahingoiteta entisestään säästösyihin vedoten. Tärkein peruste on tietysti se, että sijaishuollon on taattava lapsen turvallisuus ja hyvinvointi”, Oranen korostaa.

Ymmärretyksi tuleminen rauhoittaa

Pitkäjänteisestä työstä ja kiistattomista edistysaskeleista huolimatta palvelujärjestelmämme ei ole vielä lähimainkaan valmis. Palvelun käyttäjien ääntä olisi kuunneltava entistä enemmän, sillä palveluja rakennetaan edelleen liian järjestelmä- ja asiantuntijavaltaisesti. Alan ammattilaisilla olisi myös edelleen paljon tekemistä osallisuuteen, itsemääräämisoikeuteen sekä valinnanvapauteen liittyvissä asioissa.

”Olisi pohdittava perusteellisesti, kenen näkökulmasta asioita tarkastellaan: ammattilaisten, palvelujärjestelmän vai vanhemman ja lapsen?”, Oranen sanoo.

Oranen on lastensuojelupuolella mukana hankkeessa, jossa on kehitetty kodin ulkopuolelle sijoitettujen 5 – 9 -vuotiaiden lasten osallisuutta siten, että he ovat toimineet kokemusasiantuntijoina palvelujen kehittämisessä

”Lapset eivät tietenkään pysty miet¬timään abstrakteja palvelujärjestelmiin liittyviä asioita, mutta he voivat kuvailla, miltä ikävä tuntuu kun he eivät voi asua vanhempiensa kanssa. Aikuinen pyrkii helposti selittämään ikävän pois, mutta kun asiaa mietitään kokemusasiantuntijuuden kautta, se muuttaa ammattilaisen näkökulmaa miettimään, miten lasta voitaisiin auttaa.”

Osallisuuden peruselementti on mahdollisuus kertoa, miltä asiat tuntuvat. Sen vuoksi lasten on saatava apua omaan ilmaisuunsa.

”Kun asiakkaat tulevat ymmärretyiksi, he rauhoittuvat. Se näkyy myös haastavien tilanteiden vähenemisenä, sillä mikään ei rauhoita ihmistä niin paljon kuin ymmärretyksi tuleminen”, kiteyttää Oranen.