Kehitysvammaliitto yhteiskunnallisena vaikuttajana

”90-luvun alkuvuosina asuminen nostettiin hyvin vahvasti esille”, luonnehtii Kehitysvammaliiton pitkäaikaisin luottamushenkilö, liittovaltuuston puheenjohtaja Sakari Nuutinen. Hän teki liiton hallitukselle aloitteen asumistoiminnan uudistuksen vauhdittamisesta Erkki Paaran, Vaalijalan silloisen johtajan kanssa. Vauhditusta tarvittiin, koska valtiovalta samaan aikaan halusi edistää kehitysvamma-alan rakennemuutosta.

Kehittyvä asialista, pysyvä asumiskysymys

Asumiskysymys oli otettu Kehitysvammaliiton asialistoille alun perin jo parikymmentä vuotta aiemmin. Kehitysvammaliiton hallitus asetti 18.6.1973 asumistoimikunnan suunnittelemaan kehitysvammaisten asumisjärjestelyjä maassamme. Toimikunta julkaisi raporttinsa 3.4.1975. Toimikunnan useat ehdotukset ovat yhä ajankohtaisia. Työtä ohjasivat mm. Sosiaalihuollon periaatekomitean linjaukset ja muista Pohjoismaista välitetyt kokemukset sekä silloin valmisteilla ollut kehitysvammalaki. Toimikunnan sihteerinä toimi laitosjohtaja Ove Lindstedt, jonka johtama kuntainliitto, sittemmin Uudenmaan erityishuoltopiiri, ei perustanutkaan laitosta, vaan alkoi ensimmäisten joukossa kehittää asumisen ratkaisuja.

Toimikunnan työllä olikin välitön vaikutus. Käsitellessään ehdotusta kehitysvammalaiksi eduskunnan talousvaliokunta painotti, että ”asuntotuotannossamme olisi otettava jo suunnitteluvaiheessa huomioon myös kehitysvammaisten tarpeet varaamalla heille mahdollisuus itsenäiseen asumiseen. Tässä tarkoituksessa asuntotoimintaa on kehitettävä ja luotava sille riittävät edellytykset”.

Kehitysvammalaki suunniteltiin alun perin Kehitysvammakomiteassa vuosina 1968–1970. Sen puheenjohtajana toimi aiemmin Kehitysvammaliiton toiminnanjohtajana toiminut kansanedustaja Ilmo Paananen ja komitean sihteerinä toimi kansanedustaja Antti-Veikko Perheentupa. Hän oli silloin Kehitysvammaliiton keskeinen ”ideologi”. Jo komiteassa asumiskysymystä käsiteltiin varsin laajasti. Todettiin, että ”laitosmaisuuden välttämiseksi olisi pyrittävä pitämään asuntolat mahdollisimman pieninä. (…) Kysymykseen voi tulla vain muutaman kehitysvammaisen käytössä oleva normaali perheasunto”.

”Juuri Paanasen ja Perheentuvan vaikutus on ollut pitkäaikaisin sekä Kehitysvammaliiton työhön että koko alalle. Monet heidän ajatuksensa ovat yhä tuoreita”, Sakari Nuutinen sanoo.

Oma muistumani on vuodelta 1981, jolloin työskentelin Kokkolan kaupungin sosiaalivirastossa mm. kansainvälisen vammaisten vuoden ohjelman parissa. Kaupungin asuntotoimen päällikkö viittasi Kehitysvammaliiton raporttiin ikään kuin ohjeena järjestää kehitysvammaisten asuinoloja.

Viveca Arrhenius työskenteli 1980-luvun alussa Kårkullassa. Kårkullan johtajan Lasse Weckrothin kontaktien kautta hän pääsi mukaan myös pohjoismaiseen yhteistyöhön. Noihin aikoihin monet tärkeät kehitysvamma-alan uudisideat, kuten laitospurku ja asumisen järjestäminen lähiyhteisöissä, omaksuttiin muista Pohjoismaista. Lasse Weckroth ja Kårkulla olivat tässä koko Suomelle tärkeä linkki. Ruotsista ja Tanskasta omaksuttiin ryhmäkotimalli. Suomessa ryhmäkodeista tuli suurempia, noin 15-paikkaisia, kuin esimerkkimaissa, joissa ne olivat useimmiten alle kymmenen asukkaan koteja. Lasse Weckroth oli jäsenenä Kehitysvammaliiton asumistoimikunnassa.

”90-luvulla oltiin valtion asuntoviranomaisiin vahvasti yhteydessä. Asuntohallituksen (nyk. ARA) ja Raha-automaattiyhdistyksen (nyk. Veikkaus ja Stea) suuntaan pyrittiin vaikuttamaan kehitysvammaisten asumisen kehittämiseksi”, Sakari Nuutinen kertoo.

Liitto oli myös Aspan keskeisiä perustajia. Siksikin asumisasia oli liitossa vahvasti esillä. Samaan aikaan lähtivät liikkeelle myös mm. Savas ja Honkalampi-säätiö.

”Jos jollakin on sellainen kuva, että vasta vuonna 2010 valtiovallan hyväksymä kehitysvammaisten asumisohjelma (valtioneuvoston periaatepäätökset 2010 ja 2012) olivat alku asumisen rakennemuutokselle, niin käsitys on väärä. Kyllä kenttä oli silloin jo vahvasti liikkeellä”, Sakari Nuutinen kertoo.

Järjestöjen aktiivisuus Aspan perustamisessa ei välttämättä aluksi saanut valtiovallan edustajain tukea. Vielä 1990-luvun alussa oli vahvana näkemys, että kuntien tulee hoitaa asumisen kysymykset myös palvelujen tuottamisen osalta.

Sakari Nuutinen muistelee, että vuonna 2010 oli Helsingin työväentalolla kehitysvammaisten asumisohjelmaan eli KEHAS-ohjelmaan liittynyt seminaari, jossa mm. asuntoministeri Jan Vapaavuori puhui. ”Jäi hyvä kuva, että asiassa oli dynamiikkaa.”

Mutta kenttä oli valtiovaltaa edellä, Sakari Nuutinen sanoo.

”Viranomaisten puolelta kuultiin myös näkemyksiä, että tärkeintä on vain saada pois nämä laitospaikat, olipa se vaihtoehto mikä tahansa. Meillä oli pelko, että isot kaupalliset toimijat eivät laadusta paljoa välitä. Kun lähdetään muuttamaan kehitysvammaisen ihmisen elinolosuhdetta, kyllä laatuun pitää kiinnittää huomiota”, painottaa Nuutinen.

Jaana Huhta pääsi vuonna 2009 nuorena uutena ministeriön virkamiehenä heti kiinni KEHAS-ohjelman valmisteluun, mikä toimi hyvänä johdattajana alalle. Kehitysvammaliitto toi vahvan tiedollisen panoksen tutkimustoimintansa kautta ohjelman valmisteluun. Jaana Huhta kiittää myös sitä, että liiton hyvien kenttäkontaktien ja Susanna Hintsalan aktiivisuuden avulla onnistuttiin edistämään KEHAS-ohjelman toimeenpanoa. Monet olivat matkat, joita hän mm. Susanna Hintsalan kanssa teki ympäri Suomea.

”Tiivis vuoropuhelu kentän kanssa oli tärkeä opettaja ja silmien avaaja”, Jaana Huhta kertoo.

”Liioittelematta voi sanoa, että kehitysvammaisten asumisen peruslinjaukset on Suomessa luotu Kehitysvammaliiton aloitteesta ja myötävaikutuksella hyödyntäen eri vaiheissa pohjoismaisia ja myöhemmin, EU-jäsenyyden myötä, laajemmin eurooppalaisia kokemuksia”, Jaana Huhta sanoo.

Myös sosiaali- ja terveysministeriössä erityisesti vammaiskysymysten parissa pitkään työskennellyt Aini Kimpimäki arvioi, että nimenomaan asumisen kehittämisessä hänellä oli laajin ja pitkäaikaisin vuorovaikutus Kehitysvammaliiton kanssa.

Aini Kimpimäki ja yhteistyö Kehitysvammaliiton kanssa -video:

Asialista avartuu 1990-luvulla

Monet valtiovallan valtuuttamat tehtävät määrittelivät Kehitysvammaliiton asialistaa 1970- ja 80-luvuilla. Annettujen tehtävien toimeenpanijan rooli tuli liitolle miltei luonnostaan. Tästä on kattavammin kerrottu jo muissa historia-artikkeleissa.

Nuutisen mukaan asumisen ohella muita pitkäaikaisia kysymyksiä liiton asialistalla ovat olleet opetus ja työhön osallistuminen.

Kehitysvammaliitto kehittyi erityisesti 90-luvun alussa nopeasti vastaamaan uusiin asioihin. Järjestö kasvoi.

Avautuminen kiteytyy vuoden 1990 opintopäivien teemaan ”Hyvä elämä”. Elämälle mikään ei ole vierasta. Vaikuttamisen katsantokulma siirtyi järjestelmästä yksilön tukemiseen ja elämänlaatuun. Uusia asioita olivat esimerkiksi kehitysvammaisten oman kulttuurin ja kommunikaation edistäminen.

Vuoden 1995 perusoikeusuudistus viritti ihmis- ja perusoikeuskysymykset, kuten pakon käytön ehkäisemisen ja itsemääräämisoikeuden, myös Kehitysvammaliiton asialistalle. Aiemmin näkymättömät ryhmät, kuten alkoholin vaurioittamat ja autismikirjon henkilöt saivat varsin paljon huomiota liiton viestinnässä ja koulutuksessa.

”Ministeriövuosina keskeisimmät kehitysvamma-alan kysymykset, joissa tehtiin tiivistä yhteistyötä Kehitysvammaliiton kanssa, olivat asumisen lisäksi kielen kehitykseen liittyvät tehtävät ja etenkin puhevammaisten tulkkipalvelun kehittäminen sekä palveluohjauksen kehittäminen”, kertoo Aini Kimpimäki.

Viveca Arrhenius muistelee, että asiat, joissa Kehitysvammaliitto on ollut vahva asiantuntija, ovat erityisesti kommunikointiin liittyvät kysymykset, selkokieli koko laajuudessaan ja avustavan teknologian kysymykset.

Lähialueyhteistyötä Virossa ja Venäjällä

Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin Kehitysvammaliiton hallitusta noin 14 vuotta luotsannut Simo Paassilta arvioi, että yksi iso muutos 1990-luvulla oli kansainvälistyminen. Kehitysvammaliitto oli jo aiemmin aloittanut kehitysyhteistyön Sambiassa. Lähialueyhteistyötä käynnistettiin Viron kanssa ja hieman myöhemmin myös Venäjän kanssa. Venäjä-yhteistyön avaaja ja innostaja oli erityishuoltopiirin johtaja Seppo Oinonen Varsinais-Suomesta.

”Käynnistimme Venäjällä tuetun työllistämisen projektin. Kehitysvammaliiton psykologi Jelena Vähäkuopus oli projektin vetäjänä. Pietarin hanke oli aika iso ja siihen liittyi myös Halikon kunta. Jättiläinen ja kääpiö olivat osapuolina EU-projektissa. Venäläisiä kehitysvammaisia koulutettiin Halikossa. Meidän väkeä kävi viemässä heille oppia. Konkreettisena tuloksena oli, että Pietarin Kolbina-nimiseen kaupunginosaan perustettiin pesula, jossa työskenteli vammaisia henkilöitä. Hanke sai paljon huomiota”, Simo Paassilta kertoo.

Yhdeksänkymmentäluvun sote

Vuonna 1993 tuli voimaan merkittävä sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus, jossa myös kehitysvammahuollon järjestämisvastuu rahoituksineen siirtyi kunnille. Erityishuoltopiirien merkitys alkoi vähetä, kuntien korostua.

”Muutokset kehitysvammahuollossa 90-luvun alkupuolella lähtivät kunnallistaloudesta. Kuntien talous meni tiukalle, kun laman vuoksi koko yhteiskunnan talous romahti”, kertoo Sakari Nuutinen.

Sen ajan palveluyksiköissä, kuten Vaalijalassa, paikkamäärät putosivat ihan yhtäkkiä. ”Siellä paikkamäärä taisi 90-luvun alussa olla neljänsadan paikkeilla, ja se putosi hetkessä yli sadalla. Tapahtui sellaista, että kunnasta tuli sosiaalitoimen edustaja Vaalijalaan ja sanoi, että me tullaan nyt hakemaan näitä asiakkaita pois.”

Kehitysvammaliiton rooli oli keskusteluun osallistumista. ”Kyllä liitossa näistä rakennemuutoksista hyvin paljon puhuttiin ja vaikutettiin valtiovallan suuntaan. Silloinhan oli Helena Hiila-O’Brien toiminnanjohtajana, ja hänestä voi sanoa, että oli alan ideologi parhaimmasta päästä”, Sakari Nuutinen toteaa.

Viveca Arrhenius, joka oli siirtynyt sosiaali- ja terveysministeriön palvelukseen 1990-luvun alussa, kertoo, että lainsäädäntökysymysten rinnalle nousivat kehitysvammaisia ihmisiä koskevat eettiset kysymykset ja lain normien saattaminen käytäntöön. Erityisesti kuntien vastuun oton lisääminen kehitysvammaisista asukkaistaan oli keskeistä – kehitysvammaisten saattaminen kuntalaisiksi.

Simo Paassilta arvioi, että 1990-luvun lama-aika opetti meidät myös ajattelemaan uudella tavalla.

”Kaikkea tarkasteltiin kriittisesti. Paljon sellaista turhaa, mikä ei ollutkaan tärkeää, karsittiin pois. Ennen lamaa ajateltiin, että muutos tarvitsee aina uusia resursseja. Lama-aikana opittiin, että myös resursseja uudelleen järjestelemällä voidaan parantaa palveluja. Kunnille oli tärkeää saada tietoa kehitysvammaisista ja heidän palvelutarpeistaan. Asuntoloihin muuttojen yhteydessä on opittu, että pelkkä asumisjärjestäminen ei riitä.”

Simo Paassilta kertoo käyneensä erityishuoltopiirissä kovastikin vääntöä laitosasukkaiden muutoista kotikuntiin. Hän ajoi rakennemuutosta. Hän tapasi Paimion laitoksessa myös kotikuntansa kehitysvammaisia ihmisiä. Erään kerran 1990-luvun alkuvuosina hän oli yleisötilaisuudessa, jossa haastateltiin ehdokkaita Halikon uudeksi kunnanjohtajaksi. Hän tunnisti yleisön joukosta kehitysvammaisen miehen, joka oli aiemmin ollut laitoksen asukas.

”Siinä mietin, että vielä äsken tämä mies oli lähes avuttomaksi määritelty laitosasukas ja nyt hän oli yksi kuntalaisista osallistumassa kunnanjohtajaehdokkaiden haastattelutilaisuuteen. Se antoi vahvuutta viedä läpi rakennemuutosta ja ymmärtää sen syvemmätkin merkitykset; mitä tarkoittaa, että voi olla kunnan asukas muiden joukossa.”

Vaikutettiin verkostojen kautta

Sakari Nuutinen ja Simo Paassilta molemmat korostavat henkilökontaktien ja verkostojen merkitystä vaikuttamistyössä.

Simo Paassillalle oli kertynyt Halikon kunnanhallituksen puheenjohtajuuden ja myöhemmin kunnanjohtajuuden kautta suuri joukko henkilösuhteita. Väkisinkin siinä tuli verkostoja, joiden avulla hoitaa asioita. ”Vaikuttamistyössä minusta on hyvin tärkeää mainita Helena Hiila, hänellä oli erinomaisen hyvät verkostot.”

Paassilta kehuu myös Tuija Rauhamäen (nyk. Åstedt) verkostoitumistaitoja.

”Kontaktien avulla saavutettiin se, että presidentti Martti Ahtisaari vieraili liiton tilaisuudessa, liiton 50-vuotisjuhlavuoden suojelija oli presidentti Tarja Halonen ja pääministeri Paavo Lipponen järjesti Smolnaan juhlavastaanoton.” Paassilta kertoo myös mehevän tarinan siitä, miten juhlavastaanoton yhteydessä ministeri Claes Anderssonin ja pankkiiri Björn Wahlroosin kesken sovittiin vuoropuhelu liiton juhlaseminaarissa. Yhteistyö- ja kehityshankkeiden aikaansaamiseksi puheenjohtajan statuksella oli iso merkitys. Silloin etenkin Itä-Euroopassa se avasi ovia ja mahdollisti siten ammattilaisten työn.

Aini Kimpimäen, Viveca Arrheniuksen ja Jaana Huhdan mukaan avainasemassa tiedon vaihdossa ja yhteistyössä olivat Kehitysvammaliiton työntekijät, mutta myös luottamushenkilöt. Aini Kimpimäki mainitsee Helena Hiilan, jonka kanssa yhteistyö oli alkanut jo 1980-luvulla valtakunnallisen vammaisneuvoston työssä. Susanna Hintsala oli tärkeä kumppani etenkin asumiskysymyksissä ja Eija Roisko kommunikaation asioissa. Eijalta ja Susannalta sai asiantuntevaa apua. Lämpimin ajatuksin Aini muistelee tehtyä yhteistyötä.

Viveca Arrhenius kertoo, että omassa työssään Kehitysvammaliiton vaikuttajista ykköseksi hän on kokenut liiton hallituksen aiemman puheenjohtajan Simo Paassillan. Hänen kanssaan oli paljon keskusteluja agendalla olevista keskeisistä aiheista. Simon kanssa oli helppo asioida ja yhteyksiä oli paljon. Myös toiminnanjohtaja Helena Hiila sekä tutkimusjohtaja Leena Matikka olivat tärkeitä yhteistyökumppaneita. Viveca oli usein joko kulloisenkin ministerin kanssa tai ministeriä sijaistamassa puhumassa Kehitysvammaliiton tilaisuuksissa. Nämä olivat erinomaisen hyviä tiedon vaihdon tilanteita.

Jaana Huhdalle liiton luottamushenkilöistä tärkeitä vuoropuhelijoita ovat olleet mm. Sakari Nuutinen ja Riitta Hakoma. KEHAS-työssä yhteydet etenkin Susannna Hintsalaan rakentuivat tiiveiksi. Tikoteekki teki Jaanaan suuren vaikutuksen. ”Sen toiminta on omaa luokkaansa. Oli ilo käydä asiantuntevan Eija Roiskon kanssa monet hyvä keskustelut.”

Yhteistyö on ollut hauskaa

Aini Kimpimäki kokoaa yhteen yhteistyön Kehitysvammaliiton kanssa: se on ollut hauskaa.

Ministeriössä Kehitysvammaliitto nähtiin hyvin selkeästi luotettavaksi asiantuntijaorganisaatioksi mm. sen tutkimustoiminnan ansiosta. ”Järjestöt ovat hyvin tärkeitä. Ne pitävät yllä ja kehittävät asiantuntemusta, keräävät tietoa suoraan ihmisiltä ja elämän keskeltä. Tahto kootaan tiedoksi”, Aini Kimpimäki kiteyttää.

Jaana Huhdan mukaan Kehitysvammaliitto nousee esiin asiantuntemuksellaan ja tutkimustyöllään, jonka tuloksista on ollut paljon apua myös ministeriölle. Kehitysvammaliitto linkitti STM:n virkamiehen kentän toimintoihin. Liitto on hänestä ollut hyvä yhteyksien ja tiedon välittäjä sekä kontaktien luoja.

Pitkän uransa aikana Viveca Arrhenius on toistuvasti havainnut, että Kehitysvammaliitolla on ja on ollut ennen kaikkea asiantuntijarooli. Mutta on myös kysymyksiä, joissa sen enempää Kehitysvammaliitto kuin muutkaan suomalaiset kehitysvammajärjestöt eivät ole olleet hereillä. Viveca Arrhenius kertoo YK:n vammaisyleissopimuksen valmistelusta, johon hän osallistui koko neuvotteluprosessin ajan. Loppuvaiheessa, kun Suomi oli yhtä aikaa EU:n puheenjohtajamaa, sai Viveca Arrhenius vastuulleen johtaa vammaisuuden määritelmä -alatyöryhmää. Työryhmässä käytiin iso vääntö siitä, sisältyykö kehitysvammaisuus mielenterveysongelmiin vai ei, tuleeko se määritelmässä erikseen mainita. EU ja Suomi ajoivat väkevästi sitä, että kehitysvammaisuus tulee erikseen ilmetä. Niinpä se sopimuksessa (1. artikla) nyt huomioon otetaan.

Viveca Arrhenius muistaa, että Intian edustaja sanoi hänelle jälkikäteen, että työryhmän puheenjohtaja oli niin jääräpäinen asiassaan, ettei auttanut muu kuin hyväksyä hänen kantansa. Tuon kysymyksen osalta Suomen kehitysvammajärjestöillä ei ollut aktiivisuutta huolehtia kehitysvammaisten asemasta. Vastuu jäi valtion viranomaisille.

Vuoropuhelua jäsenten kanssa

Sakari Nuutinen kertoo, että heti kun Vaalijalan kuntainliitto oli perustettu 1970-luvun puolivälissä, se liittyi Kehitysvammaliiton jäseneksi. ”Vaalijalassa nähtiin Kehitysvammaliitto hyvin tärkeänä foorumina meille. Vaalijalan silloinen johtaja Pentti Kainulainen oli Kehitysvammaliiton hallituksen jäsen 1970-luvun lopulla. Hän näki liiton hallituksen jäsenyyden erittäin tärkeänä.”

Nuutinen korostaa, että vahvojen luottamushenkilöiden kautta on aina näkynyt vahva kentän ääni, joka on välittynyt liiton linjaksi. ”Kun liitossa on asioista puhuttu, niin me olemme saaneet siitä kentällä puhtia. Liitto on vaikuttanut sekä valtiovaltaan että kuntiin päin, jotka hommaa ovat rahoittaneet. Näin on voitu viedä asioita eteenpäin. On vaikeaa ajatella, miten alaa olisi voitu kehittää ilman Kehitysvammaliittoa. Me, jotka olemme palvelujen tuottajien edustajia, olemme voineet niitä ideoita toteuttaa kentällä”, Nuutinen sanoo.

Sakari Nuutiselle tärkeä esimerkkipaikka ja tärkeitä esimerkki-ihmisiä ovat läpi vuosien olleet mäntyharjulaiset kehitysvammaiset ihmiset ja etenkin Lehtolan palvelukoti asukkaineen. Siellä konkretisoituu se, miten asiat muuttuvat teoriasta ja ideoista todellisuudeksi.

Simo Paassillan mielestä Kehitysvammaliitto on ennen muuta asiantuntijajärjestö. Vahvan asiantuntijuuden myötä Kehitysvammaliiton arvostus ja myös vaikutusvalta on lisääntynyt. Kehitysvammaliitto on yhteiskunnallinen vaikuttaja, jolla on ollut ja on yhä merkittävä tehtävä kehitysvammaisten ihmisten palvelujen kehittäjänä. ”On hyvä asia, että Kehitysvammaliitossa työskentelee innokkaita ja asiansa osaavia ihmisiä. Myös Kehitysvammaliiton hallitus edustaa monipuolista asiantuntijuutta”, Paassilta toteaa.

Lähteet:

• Kehitysvammaisten asuminen, selvitys kehitysvammaisten asumisen nykytilanteesta ja ehdotuksia heidän asumisensa järjestämiseksi. Kehitysvammaliitto r.y. 05 1975.
• Kehitysvammakomitean mietintö II. Ehdotus kehitysvammalaiksi. Komiteamietintö 1970: A 12, Helsinki 1970.
• TaVM n:o 2, 1977 valtiopäivät. Eduskunnan pöytäkirjat.
• Ketju-lehdet, vuosikerrat 1990-1999.

---

Haastattelujen taustaa

Viveca Arrhenius siirtyi vuoden alussa eläkkeelle sosiaali- ja terveysministeriöstä. Hän palveli ministeriön eri tehtävissä noin 30 vuotta, josta noin 15 vuotta vammaispalvelukysymysten parissa. Kansainväliset tehtävät olivat olennainen osan hänen työtään, kuten EU:n ja Euroopan Neuvoston vammaispoliittisen komitean puheenjohtajuus. YK:n vammaisyleissopimuksen valmisteluun Viveca osallistui koko neuvotteluprosessin ajan. Myös pohjoismainen ja lähialueyhteistyö (Viro, Venäjä) olivat osa hänen työtään. Hän aloitti vuonna 1981 nuorena psykologina kasvatusjohtajan sijaisuuden Kårkullan kuntainliitossa, ruotsinkielisessä erityishuoltopiirissä. Vuonna 1985 hän siirtyi Helsingin kaupungin Killinmäen laitoksen johtajaksi ja myöhemmin Helsingin sosiaalivirastoon suunnittelemaan laitoshoidon purkua. Ennen ministeriötyötä hän toimi myös Sosiaali- ja terveyshallituksessa.

Hallitusneuvos Jaana Huhta työskentelee sosiaali- ja terveysministeriössä mm. vanhuspalvelujen ja muun sosiaalihuollon lainsäädännön parissa. Hän on ollut STM:n palveluksessa vuodesta 2008. Ensimmäisen vuosikymmenen hän toimi vammaispalvelujen kysymyksissä. Hän vastasi keskeisesti mm. KEHAS-ohjelman valmistelusta ja täytäntöönpanosta. Ennen ministeriöuraa Jaana toimi juristina Invalidiliitossa.

Aini Kimpimäki aloitti työuransa vammaissosiaalityössä 1970-luvun alussa Oulussa, sittemmin Kuopiossa. Siellä kansainvälinen vammaisten vuosi 1981 kiinnitti hänet paikalliseen vammaisneuvostotyöhön. Vuonna 1986 Aini valittiin valtakunnallisen vammaisneuvoston (Vane) ensimmäiseksi pääsihteeriksi, missä työssä hän jatkoi kymmenen vuotta kehittämällä vammaisneuvoston työn. Hän tuli tunnetuksi äiti Vanessana. Ensi kerran Aini siirtyi sosiaali- ja terveysministeriöön ylitarkastajan sijaiseksi. Vuosina 1996-97 Aini toimi Invalidiliitossa, jolloin hän kokosi nykyisen Vammaisfoorumin liiton silloisen toiminnanjohtajan Raimo Lindbergin ohjauksessa. Pian Aini palasi sosiaali- ja terveysministeriöön ylitarkastajaksi. Työrupeama kesti aina eläkkeelle lähtöön vuoteen 2010. Hänen työnsä keskeinen sisältö olivat kaikki vammais- ja kehitysvammapalvelut ja niiden edistäminen ministeriön keinoin.

Kunnallisneuvos Sakari Nuutinen on tehnyt pitkän kunnanjohtajan työuran Rautalammilla ja etenkin Mäntyharjulla, josta eläköityi. Kehitysvamma-alalle Sakari astui Rautalammin kunnanjohtajana kirjoitettuaan Savon Sanomiin helmikuussa 1972 yleisönosastokirjoituksen kehitysvammaisten avohuollosta. Sen jälkeen hänet kiinnitettiin valmistelutyöryhmään ja neuvottelemaan Vaalijalan keskuslaitoksen siirrosta Suomen Sisälähetysseuran omistuksesta Savon kuntien yhteiseen omistukseen, kuntainliittoon, joka perustettiin 1974. Sakari toimi kaksi ensimmäistä vuotta Vaalijalan kuntainliiton, sittemmin kuntayhtymän hallituksen varapuheenjohtajana ja vuodesta 1977 vuoteen 2009 hallituksen puheenjohtajana. Kehitysvammaliiton valtuustoon Sakari valittiin 1979, sen puheenjohtajaksi 1988, ja tässä tehtävässä hän on toiminut katkoksitta jatkaen edelleen. Hän on toiminut myös Savon Vammaisasuntosäätiön (Savas) hallituksen puheenjohtajana säätiön perustamisesta alkaen ja edelleen, yli 30 vuotta.

Kunnallisneuvos Simo Paassilta toimi Varsinais-Suomen mielisairaanhuoltopiirin Halikon sairaalan talousjohtajana 1971-91 ja Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin rahoitusjohtajana, myös piirinjohtajan varamiehenä 1991-93. Hän oli Halikon kunnan viimeinen kunnanjohtaja kunnes toteutettiin Salon seudun suuri kuntaliitos. Hän toimi kunnanjohtajana vuosina 1993-2008. Halikon kunnanhallituksen puheenjohtajana hän toimi 1981-1993. Varsinais-Suomen erityishuoltopiirin kuntayhtymän hallituksen puheenjohtajana hän oli 20 vuotta 1989-2008. Simo edustaa edelleen salolaisia Salon kaupunginhallituksen ja valtuuston jäsenenä ja tuli valituksi Varsinais-Suomen hyvinvointialueen valtuustoon vasta pidetyissä vaaleissa. Kehitysvammaliiton hallituksen puheenjohtaja hän oli 1994-2008.