Helponnetuista viittomista se kaikki alkoi: Tikoteekki laajentui projekteista verkostoiksi
Kehitysvammaliiton Tietotekniikka- ja kommunikaatiokeskus Tikoteekki perustettiin vuonna 1995. Sitä ennen liitossa oli useita projekteja, joissa toiminnan ideat syntyivät ja kehittyivät. Alkuvaiheessa puheterapeutti Tuula Pullilla oli merkittävä kehittävä ja innostava rooli. Tikoteekin synnyttyä johtajana aloitti Eija Roisko.
Uudet toimintatavat ja menetelmät tulevat käyttöön usein joittenkin yksittäisten ihmisten kautta. Tarvitaan henkilö tai henkilöitä, jotka uskovat asiaan ja omaavat tarvittavan pätevyyden hankkeen edistämiseen. Lisäksi tarvitaan johtoa, joka turvaa rahoituksen. Idea voi alkaa kasvaa toki jotakin muutakin kautta, mutta yksitäisillä henkilöillä on usein kehitystä merkittävästi nopeuttava rooli.
Puheterapeutti Tuula Pullilla oli 1980-luvulla idea yksilöllisesti helponnetuista viittomista. Hän oli työskennellyt kuulovammaisten ja kuurojen henkilöiden parissa, mutta sitten hänen asiakkaikseen tuli puhe- ja kehitysvammaisia ihmisiä.
”Minulle osoitettiin asiakkaiksi hyvin vaikeasti kehitysvammaisia lapsia. Heidän kanssaan ei juuri yritetty kommunikoida, eikä tietoa asiasta ollut. Oli ihanaa nähdä, kuinka lapsen silmiin syttyi ilo, kun hän huomasi saavansa jonkinlaisen yhteyden toiseen ihmiseen. Minun käsitykseni mukaan tästä ei Euroopassa ollut juuri kokemusta, mutta Yhdysvalloissa kyllä.”
Kommunikointi tapahtui erilaisten tilanteiden ja esineiden kautta, ja jonkin ajan kuluttua mukaan tulivat helponnetut viittomat.
”Testasin puhumattomien vaikeavammaisten lasten kanssa helponnettuja viittomia, ja huomasin, että ne toimivat. Löysin ajatukselle tukea Iso-Britanniasta ja Belgiasta ja kehittelin ajatusta eteenpäin. Kun minulla oli jonkin verran tietoa, kiersin idean kanssa joissakin järjestöissä ja keskuksissa. Vastaanotto oli huono, viittomien katsottiin sopivan vain kuuroille”, Tuula Pulli kertoo.
”Mutta sitten menin idean kanssa Kehitysvammaliittoon tutkimusjohtaja Jarkko Hautamäen luokse. Hän kuunteli ideani, innostui välittömästi ja sanoi: Juuri tuollaista me tarvitaan tänne, huomenna haet virkavapaata ja tulet meille töihin.”
Oppimateriaalikeskukseen töihin
Näin sitten kävikin ja Tuula Pulli oli Kehitysvammaliitossa töissä vuodet 1989-1995. Hänen työpaikakseen tuli Kehitysvammaliiton uusi oppimateriaalikeskus, jonka johtajana toimi Irja Vinni. Pian helponnettujen viittomien käyttöön annettiin opastusta ja tuotettiin materiaaleja. Puhevammaisten ja vaikeasti kehitysvammaisten henkilöitten ohella niitä alettiin käyttää myös monissa perheissä, joissa oli lievemmin kehitysvammaisia lapsia.
”Helponnetut viittomat ymmärrettiin myös väärin. Ne eivät ole yleispäteviä vaan ne pitäisi rakentaa jokaiselle henkilölle erikseen. Sovitaan lapsen ja perheen kanssa esimerkiksi, että nukke viitotaan näin. Tämä on hyvin tärkeä asia ja minua ärsytti nähdä esimerkiksi pyyntö, että olisiko jollain 12-vuotiaalle lapselle sopiva leikkiviittomakartta.”
Helponnetut viittomat saivat julkisuutta 1990-luvun alussa TV 2:n Pikkukakkosen kautta, jossa Eeva-Leena Sariola lauloi lauluja ja käytti viittomia.
”Tuossa yhteydessä yleisten helponnettuen viittomien käyttö oli mielestäni perustelua, koska kyse oli laulusanoituksista”, Tuula pohtii.
Helponnetuista viittomista käytiin aikanaan iso vääntö Kuurojen Liiton kanssa. Kuurojen kanta oli, että käytössä olevaa viittomaa ei saa helpottaa. Kehitysvammaliitossa taas katsottiin, että jos viittoma on esimerkiksi motorisesti liian vaikea ko. henkilölle, sitä voidaan muuttaa helpommaksi.
Helponnetuista viittomista koottiin oppimateriaalikeskuksessa Nalleviittomat-paketti. Helponnettujen viittomien merkitys alkoi vähentyä 1990-luvun lopulla. Yksittäisistä viittomista alettiin käyttää nimeä tukiviittoma, joita käytetään kommunikoinnin tukena esimerkiksi kehitysvammaisten lasten parissa. Tukiviittomia käytettäessä puhutaan samalla kun lauseen avainsana viitotaan.
Piktogrammit ja blisskieli
Alusta lähtien viittomien ohella kommunikoinnin apuna käytettiin erilaisia kuvia. Käyttöön levisivät myös piktogrammit. Niissä on yleensä valkoinen piirroskuva mustalla taustalla. Kuvat ovat luonteeltaan hyvin tyyliteltyjä, ja ainoastaan tarvittaessa niihin on lisätty yksityiskohtia. Kuvat kehitti kanadalainen Subhas Maharaj vuonna 1980, ja myöhemmin niiden levitys keskittyi Ruotsiin.
Aikanaan piktoja olivat koulujen ja eri yksikköjen seinät täynnä, nykyisin niitä käytetään vähemmän. Tuulasta piktoissa oli paljon hyvää:
”Piktot ovat osin väistyneet ja tilalle ovat tulleet mm. amerikkalaiset PCS-kuvat. Ne ovat konkreettisempia kuin piktogrammit, siis sikäli helpommin ymmärrettäviä, mutta konkreettisuus tuo mukanaan myös ongelmia. Esimerkiksi postilaatikko on joka maassa vähän erilainen, mutta helposti käyttöön on jäänyt joka puolelle amerikkalainen postilaatikko.”
Yksi syy piktojen käytön vähenemiseen saattoi olla se, että niiden laajat mustat pohjat kuluttivat yksikköjen kopiokoneiden mustan pian loppuun.
Myös blisskieli levisi Suomeen. Kyseessä on keinotekoinen Charles Blissin luoma kirjoitettu kieli. Vuonna 1971 kanadalainen tutkijaryhmä alkoi soveltaa sitä motorisesti vammaisten kommunikointiin.
”Bliss-kirjoitus vaatii lähes samoja taitoja kuin lukeminen ja kirjoittaminen. Osalle CP-vammaisista se on kuitenkin toimiva menetelmä. 1990-luvulla blissien merkitys ajateltiin kuitenkin suuremmaksi kuin käytäntö sitten osoitti”, Tuula sanoo.
Bliss-kieli oli ahkerassa käytössä erityisesti valtion erityiskouluissa. Nyt käyttäjiä on muutamia kymmeniä, PCS-kuvat ovat paljolti syrjäyttäneet blissit.
Tikoteekilla suuri merkitys
Kehitysvammaliiton jälkeen Tuula Pulli työskenteli Avain-säätiössä ja Pääjärven kuntayhtymässä, eläkkeelle hän jäi vuonna 2010. Työn ohessa hän paneutui vielä draamaterapiaan, josta hän teki väitöskirjan nimellä Totta ja unta: draama puhe- ja kehitysvammaisten ihmisten yhteisöllisenä kuntoutuksena ja kokemuksena. Se hyväksyttiin Jyväskylän yliopistossa vuonna 2010.
Kehitysvammaliiton ja Tikoteekin roolin puhevammaisten kommunikoinnin edistämisestä Tuula näkee suurena:
”Tikoteekki toi kommunikoinnin menetelmät ja tiedot monin osin Suomeen. Se tuki voimakkaasti alueellisten Tikoteekkien eli kommunikoinnin apuvälineiden asiantuntijatiimien syntymistä. Uskoisin, että Kehitysvammaliiton Tikoteekki on edelleen tärkeä tuki näille tiimeille. Tikoteekki oli keskeisessä roolissa myös silloin, kun Suomeen luotiin puhevammaisten tulkkauspalvelu. Tulkkauspalvelut toimivat jo kuurojen puolella, mutta vuonna 1994 ne laajenivat käytännössä koskemaan myös puhevammaisia. Olin siinä vielä alkuvaiheessa mukana, mutta vaihdoin sitten työpaikkaa. Hanke oli eettisesti ja käytännön toteutuksena niin hankala ja monimutkainen, että tyytyväisenä luovutin sen kehittämisestä vastuun muille.”
Tuula pitää edelleen hyvin tärkeänä sitä, että kommunikointiin otetaan vammaisen henkilön lähipiiri voimakkaasti mukaan.
”Perhe ja muut läheiset ihmiset on saatava innostumaan. Jos esimerkiksi koulussa käytetään jotain kommunikointitapaa muutaman tunnin ajan, ja sitten oppilas menee kotiin kymmeniksi tunneiksi, ei sillä tavoin kannata toimia. On saatava lähipiiri mukaan ja käytettävä samoja keinoja sekä koulussa että kotona. Perhe voi myös kehittää yhdessä eri asioille viittomia ja kuvasymboleja. Yhdessä perheessä käytettiin paljon sanontaa ’johan pomppas’. Asian symboliksi tuli leivänpaahdin”, Tuula nauraa.
”Ja sen vielä sanoisin, että olen hyvin tyytyväinen, että Vantaalla on ammattinimike ohjaava puheterapeutti. Hänen tehtävänsä on lähi-ihmisten ohjaaminen kommunikointiin liittyen. Heitä lisää, nyt heitä on tietääkseni vain yksi.”
AV-aineistoja ja tietokoneita
Eija Roisko tuli Kehitysvammaliittoon töihin vuonna 1988. Hän oli valmistunut vajaamielishoitajaksi 1982 ja työskennellyt hoitajana Pääjärven kuntayhtymässä ja Helsingin keskuslaitoksen Sofianlehdon osastoilla aina vuoteen 1987 asti. 80-luvun lopulla hän opiskeli Helsingin yliopistossa kasvatustieteitä ja sosiologiaa. Opiskelun kautta hän pääsi harjoittelijaksi Opetushallituksen Audiovisuaaliseen keskukseen ja teki siellä ollessaan kyselyn erityisopettajille videoiden käytöstä harjaantumisopetuksessa. Samasta aiheesta hän teki myös gradunsa ja tulokseksi tuli, että AV-materiaaleja ei juuri ollut käytössä.
”Hain sitten töihin juuri perustettuun Kehitysvammaliiton oppimateriaalikeskukseen ja sain professorin suosittelemaan minua tehtävään. Samaan aikaan palkattiin myös toinen suunnittelija eli toimintaterapeutti Marja-Liisa Korpela, joka oli työskennellyt Ruotsissa ja omasi erinomaiset tiedot Ruotsin kehityksestä. Toimenkuvaani liitettiin AV-aineistojen lisäksi tietotekniikka. En ollut silloin käyttänyt tietokoneita oikeastaan lainkaan, mutta pakko oli perehtyä, sillä pian edessä oli Tietotekniikka harjaantumisopetuksessa -koulutuspäivän vetäminen.”
Eijalle annettiin tehtäväksi myös opintomatkan järjestäminen Hollantiin ja Iso-Britanniaan. Hän valmisteli matkan ohjelmaa, ja laittoi yhdeksi kohteeksi Oxfordissa sijainneen Aids to Communication Centre -keskuksen (ACE-keskus).
”Se oli ajatteluni kannalta mullistava vierailu. Keskus oli valtakunnallinen eli ainoa laatuaan silloin Englannissa. Siellä palveltiin puhevammaisia ihmisiä tavalla, jota Suomessa ei tunnettu vielä silloin lainkaan. Siellä kaikille tehtiin arvio, minkälaisia kommunikoinnin apuvälineitä kukin tarvitsee, ja he saivat sen jälkeen lainata laitteita kotiinsa. Muistan kun istuimme Kehitysvammaliiton hallituksen jäsenen Väinö Salmisen kanssa bussin takapenkillä ja puhuimme, että tällainen keskus pitää saada Suomeen. Saimme Marja-Liisa Korpelan kautta myös tietoa Ruotsissa käynnistyneestä Dataresurscenter-hankkeesta, ja se tuki aikeitamme.”
Hankkeen edistämiseksi perustettiin työryhmä, jonka puheenjohtaja oli lääkäri Markku Lorentz ja jäseninä mm. Opetus- ja Sosiaalihallituksen edustajat.
”Saimme sitten vuosiksi 1992-1995 RAY:ltä tukea VATTI-hankkeeseen. Kehittelimme siinä ajatuksia eteenpäin saaman aikaan Tuula Pullin vetämien hankkeiden kanssa. VATTI toteutettiin yhteistyössä Pääjärven kuntayhtymän kanssa Lahdessa, ja sitä veti puheterapeutti Sirkku Hildén (nyk. Ruusuvuori) ja liitosta mukana oli Marja-Liisa Korpela”, Eija kertoo.
”Kaikkiaan erityisopetus oli siihen aikaan edellä yleisopetusta tietotekniikan käytössä. Erityisopetuksessa oivallettiin heti, että tietokoneitten avulla opittavien asioiden toistaminen aina uudelleen ja välitön palaute ovat kullan arvoisia ominaisuuksia. Opetushallitus satsasi asiaan resursseja todella paljon, ja minäkin koulutin tietokoneiden käyttöön varmaankin satoja opettajia eri puolilla Suomea.”
Kouluttaminen vaati myös fyysisiä ponnisteluja:
”Laitteet olivat silloin vielä hyvin kömpelöitä ja isoja. Merkittävää oli, että Koulun erityispalvelu kehitti keinotekoisen puheen eli puhesynteesin ja käytössä oli jo ensimmäisiä kosketusnäyttöjä. Sen muistan, että ensimmäinen puhelaite oli valtavan iso härveli, joka sanoi kuvan asian ääneen, kun painoi kuvaketta.”
”Alkuvuosina Juhani Mäki ja hänen yrityksensä CompAid olivat merkittävässä roolissa. Juhanilla oli vammainen lapsi, ja sitä kautta hän oli hyvin kiinnostunut tietoteknisten apuvälinetten kehittämisestä. Hän kävi puhumassa Kehitysvammaliiton johdolle, että tällainen keskus tarvitaan.”
Projekteista Tikoteekin perustamiseen
Tikoteekin syntyä edelsi kaikkiaan neljä projektia. VAIKO-, TULPPA- ja TULVA-projektit toteutettiin Kehitysvammaliitossa vuosina 1990-1995, ja niiden kaikkien vetäjänä oli Tuula Pulli.
VAIKON eli Vaihtoehtoiset kommunikaatiomenetelmät käyttöön -projektin kohteena olivat puhevammainen ihminen ja hänen läheisensä. TULPASSA ja TULVASSA luotiin mm. tulkkipalvelukeskukset Jyväskylään ja Joensuuhun. Nämä hankkeet yhdessä jo aiemmin mainitun VATTI-projektin kanssa olivat pohja Tikoteekin perustamiselle.
Tikoteekin toiminta käynnistyi ensin Kommunikaatio- ja teknologiakeskus -projektina vuonna 1995. Silloin Suomessa toimi alalla jo kolme yksikköä eli Oulun ja Kuopion foniatrian poliklinikat ja juuri avautunut Lastenlinnan Tietoteekki Helsingissä. Tikoteekki, sen toimintamallit ja asiakastyö kehitettiin aluksi kahden innostuneen työntekijän, projektipäällikkö Eija Roiskon ja puheterapeutti Hanna Hällbackin yhteistyönä. Vähitellen mukaan tuli toimistotyöntekijä, toimintaterapeutti ja tietotekniikkavastaava. Aluksi työssä painottuivat erityisesti tekniset kommunikoinnin apuvälineet, jotka vasta tekivät tuloaan kuntoutuksen kentälle. Projekti saikin kohdennetun toiminta-avustuksen jo ennen projektiajan päättymistä, mikä oli varsin poikkeuksellista.
”Kun Tikoteekki aloitti, tavoitteemme oli perustaa Suomeen 8 alueellista tietotekniikka- ja kommunikaatiokeskusta. Ne saatiinkin sitten toimintaan silloisen Raha-automaattiyhdistyksen sekä sairaanhoitopiirien tuella. Pääosin ne perustettiin apuvälinekeskusten yhteyteen”, Eija kertoo.
Sairaaloissa oli alussa vaikeaa ymmärtää, että kommunikoinnin apuväline voi olla kommunikointiohjelman, tietokoneen ja ohjaimen yhdistelmä. Osa sairaaloista ei alussa suostunut esimerkiksi myöntämään tietokoneita apuvälineiksi puhevammaisille ihmisille.
”Eräs kunta jopa sanoi, että tietokonehan on sama asia kuin kotimikro eli miksi asiakkaille pitäisi kustantaa tietokone, kun sellainen on jo kaikilla kotona. Tuolloin ei ajateltu, että puhevammaisella henkilöllä täytyy olla mahdollisuus itsensä ilmaisemiseen kaikissa tilanteissa eikä vain silloin, kun tietokone on vapaana.”
Tikoteekin taustalla hyvät verkostot
Vuonna 1995 Eija Roisko nimettiin Kommunikaatio- ja teknologiakeskus -projektin projektipäälliköksi ja sittemmin valtakunnallisen Tikoteekin johtajaksi.
”Parhaana puolenani johtajana olen pitänyt sitä, että minun on helppo luoda verkostoja ja tulla ihmisten kanssa toimeen. Ja Kehitysvammaliiton silloista johtajaa Helena Hiilaa on kiitettävä monenlaisesta tuesta. Hänellä oli kyky nähdä tulevaisuuteen ja luottaa nuoriin työntekijöihin. Ja oli tärkeää, että keskuksen perustamisessa toimittiin nopeasti. Nyt rahoituksen saaminen uusille hankkeille on uskoakseni paljon vaikeampaa.”
Nimen Tikoteekki keksi Tuula Pulli ja se tulee sanoista tietotekniikka, kommunikaatio ja ”teekki”. Valtakunnallisena keskuksena Tikoteekki käynnisti uusia keskuksia, toteutti arviointi- ja lainauspalveluita asiakkaille sekä tiedotti ja koulutti. Kehitysvammaliiton Tikoteekki toteutti satoja kommunikoinnin ja tietokoneen käytön arviointeja eri puolilla Suomea ennen kuin uudet keskukset käynnistyivät.
Tikoteekin kommunikoinnin ja tietokoneen käytön arviointimalleissa painottui yhteistyö asiakkaan ja hänen lähipiirinsä kanssa, apuvälineen yksilöllinen muokkaus ja kokeilu arjessa sekä läheisten ohjaus. Tietotekniikan kehitys oli aluksi huimaa, eikä sen hyötyjä kommunikoinnissa juurikaan tunnettu. 25 vuoden aikana on muodostunut kymmenien asiantuntijoiden Tikoteekki-verkosto, joka kokemuksia ja osaamista jakaen toteuttaa kommunikoinnin apuvälinepalveluita osana suomalaista lääkinnällistä kuntoutusta.
2000-luvun alussa toteutettiin Uudenmaan erityishuoltopiirin kuntayhtymän kanssa Kommunikaatioprojekti. Siinä tuettiin työntekijöiden osaamista vastata vaikeasti kehitysvammaisten vuorovaikutusaloitteisiin videoanalyysin keinoin. Projektissa luotiin pohjaa OIVA-vuorovaikutusmallin ja ohjaajakoulutuksen kehittämiselle. Nyt OIVA-verkostoon kuuluu kymmeniä kehitysvamma-alan organisaatioita ja lähes 50 OIVA-ohjaajaa.
Kansainvälisyys ja puhevammaisille oma yhdistys
Eija Roisko on hyvin tyytyväinen siihen, että kansainvälisyys oli mukana Tikoteekin kehityksessä heti alusta lähtien.
”Olemme tuoneet Suomeen konferensseilta ja messuilta tietoa uusista apuvälineistä ja menetelmistä. Olemme tuottaneet vaikeasti kehitysvammaisten ja vahvasti autististen ihmisten vuorovaikutusta vahvistavan Voimauttava Vuorovaikutus -mallin Englannista sekä HYP-mallin Australiasta. Joka toinen vuosi toteutettu Sillalla-seminaari on toiminut areenana ulkomaisille ja kotimaisille asiantuntijoille. Lisäksi seminaari on koonnut yhteen alan ammattilaiset ja apuvälinetoimittajat”, Eija kertoo.
Mikä sitten on edelleen ongelma, johon pitäisi saada korjausta? Suurimpana haasteena Eija kokee sen, että puhevammaiset ihmiset ovat edelleen jatkuvassa vaarassa syrjäytyä. Yhteiskunta on rakennettu toimimaan puhuvien ehdoilla eikä puhevammaisuutta huomioida palveluissa tai lainsäädännössä. Puhevammaisten ihmisten arjessa tämä näkyy vähättelynä, ohittamisena ja jatkuvana taisteluna.
”Vielä 1990-luvun alussa usein ajateltiin, että vaikeavammainen ihminen ei pysty ilmaisemaan tahtoaan ja ajatuksiaan juuri mitenkään. Onneksi ajattelu on jo muuttunut. Nyt tiedetään, että hyvinkin vaikeavammainen henkilö pystyy hyvään vuorovaikutukseen, jos vain läheisiltä löytyy taitoa ja tahtoa.”
Viime vuosien merkittävimpänä tapahtumana Eija Roisko pitää puhevammaisten oman yhdistyksen syntymistä.
”Tikoteekissa aloitti Puhevammaisten vaikuttajaryhmä vuonna 2017 ja syksyllä 2020 ryhmän aktiiviset toimijat perustivat oman yhdistyksen nimellä Puhevammaisten Vertaistukiyhdistys ry. Yhdistyksen tavoite on saada näkyvyyttä ja lisätä tietoisuutta erilaisista puhevammoista ja käynnistää vertaistukiryhmiä. Yhdistyksen perustamisjäsenet ovat itse puhevammaisia. Kyseessä on pieni mutta vahva yhdistys, ja pidän sen syntymistä hyvin tärkeänä virstanpylväänä.”
Papunet syntyi Tikoteekin projektista
Papunet aloitti toimintansa vuonna 2001 Kehitysvammaliiton Tikoteekin projektina. Projekti toteutettiin yhteistyössä Aivohalvaus- ja dysfasialiiton, Autismi- ja Aspergerliiton, Förbundet De Utvecklingsstördas Väl rf:n, Kehitysvammaisten Tukiliiton ja Suomen CP-liiton kanssa. Projektia rahoitti Raha-automaattiyhdistys. Papunet muuttui Kehitysvammaliiton pysyväksi toiminnaksi vuonna 2004.
Eija Roiskon mielestä Papunet syntyi suureen tarpeeseen:
”1990-luvulla tilanne oli hankala. Monet tahot julkaisivat tietoa puhevammaisuudesta ja alalla liikkui paljon erilaisia tekstejä. Päätimme luoda usean järjestön yhteisen hankkeen, johon pätevä tieto kootaan. Tiedon tarve oli huutava sekä puhevammaisten, omaisten että työntekijöitten parissa.”
”Tiedon paikaksi päätettiin perustaa nettiin sivusto ja niin syntyi Papunet. Sivuston nimeksi aiottiin ensin antaa Papu eli Palvelua puhevammaisille, mutta koska nimi oli jo käytössä nimeksi tuli Papunet. Asiatiedon lisäksi sivustolle luotiin kuvapankki, erilaisia pelejä, työkaluja sekä alkuvaiheessa myös laajat selkosivut. Käsittääkseni sivusto on maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen.”
Papunetistä tuli nopeasti menestys. Sivun käyttäjämäärät kohosivat vuosittain, ja jo vuonna 2007 sivustossa oli yli miljoona vierailua. Nyt vierailuja on vuodessa yli kolme miljoonaa. Tällä hetkellä suosituimmat sivuston osiot ovat laaja ilmainen kuvapankki ja siihen liittyvä kuvatyökalu.
Projektin johtajana ja myöhemmin yksikön johtajana vuosina 2001-2013 toiminut Marianna Ohtonen muistelee:
”Hanke käynnistyi vauhdikkaasti ja jo ensimmäisen vuoden syksyllä avasimme selkokieliset sivut. Halusimme tuolloin olla mukana välittämässä selkokielellä tietoa eurovaluuttaan siirtymisestä Papunetin kautta. Palvelu kasvoi sisällöltään ja kävijämääriltään ennakoitua nopeammin.”
Tiimin jäsenille oli alusta alkaen selvää, että he tekevät saavutettavaa palvelua, vaikka tuohon aikaan saavutettavuus oli vielä varsin tuntematon käsite.
”Käsite oli outo myös meille. Haasteena olikin toimia uranuurtajana ja kehittää uniikkia palvelua vailla vertailukohdetta”, Marianna toteaa.
Seuraavissa videoissa Tuula Pulli ja Eija Roisko kertovat Tikoteekin toiminnan alkuajoista.
Tuula Pulli ja helponnetut viittomat -video:
Eija Roisko ja tietotekniikan haasteet -video:
Eija Roisko ja Tikoteekin idea -video:
Kirjoita kommentti