Koko kylä Reinon saappaiden jäljissä

Kehitysvammainen Reino Halt eli köyhän mutta merkityksellisen elämän pienessä Karstulan kylässä Keski-Suomessa. Vuonna 1998 71-vuotiaana kuollut Haltti-Reino jäi lukuisten kyläläisten mieleen kulkiessaan jalkaansa liikaten kylänraitilla, mutta astetta suurempi yllätys odotti Reinon kuoleman jälkeen.

Nainen istuu tuolissa, kädessä on kirja.
Kirjailija Erja Taipale on ammatiltaan äidinkielen opettaja, jolla on sana hallussa.

Reino Halt oli joulun lapsi. Hän syntyi vuonna 1927 jouluaaton aattona ja kuoli joulupäivänä 71 vuotta myöhemmin vuonna 1998.

Reino syntyi Olga-äitinsä kolmanneksi aviottomaksi pojaksi, joilla kaikilla oli eri isä. Aviottomien lasten saaminen oli köyhille maaseudun naisille hyvin yleistä, sillä isännät käyttivät taloissaan piikovia naisia häikäilemättä hyväkseen. Siitä huolimatta moraalinen paheksunta kohdistui vain raskaaksi tulleisiin naisiin, eivätkä isät yleensä osallistuneet lastensa elatukseen.

Reinon isän henkilöllisyys oli epävarma, vaikka myöhempinä vuosina Reinon yhdennäköisyys erään tietyn talon isäntään oli ilmeinen.

Pian kävi selväksi, että Reinolla ei ollut kaikki hyvin. Sairaus, jota silloin kutsuttiin lapsihalvaukseksi, runteli Reinoa niin pahoin, että hänen kasvonsa vasen puoli jäi loppuelämäksi roikkumaan velttona ja myös vasen jalka jäi oikeaa huomattavasti lyhemmäksi. Siitä huolimatta Reino oppi kävelemään ja sen jälkeen hän ei juuri pysähtynytkään. Kylällä nilkuttaen eteenpäin kulkeva Reino jäi kaikkien kyläläisten mieleen.

Aikuiseksi kasvettuaan Reino asui edelleen syntymäkodissaan Halttilassa yhdessä äitinsä kanssa. Alkeellisessa mökissä ei ollut peseytymismahdollisuutta ja siksi Olga ja Reino kävivät saunomassa naapurissa.

”Reino oli osa jokapäiväistä elämääni lapsuudessani 1950-luvulla, kun asuimme naapureina Olgan ja Reinon kanssa”, sanoo Raimo Mikkonen, joka oli vielä pieni poika silloin, kuin Reino oli jo aikuinen mies.

Lähikuva miehestä.
Raimo Mikkonen asui pikkupoikana Halttilan naapurissa, ja hänellä on Reinosta paljon hyviä muistoja.

”Olin tenavana Reinon kimpussa jatkuvasti, kun hän oli meillä kylässä. Meillä oli ikäeroa kaksikymmentäneljä vuotta mutta olimme silti hyviä kavereita. Hän oli hyvin leikkisä ja viihtyi lasten kanssa. En pitänyt Reinoa millään tavoin erilaisena muihin ihmisiin verrattuna. Samalla tavoin häneen suhtautuivat lähestulkoon kaikki muutkin kyläläiset. Hän oli naapuri ja oman kylän mies aivan siinä missä kaikki muutkin. Reino ei tehnyt kenellekään koskaan mitään pahaa, eikä kukaan pelännyt häntä, vaikka hän liikkasi ja heilui mennessään hyvin erikoisesti. Sen sijaan vaaralliset ihmiset laitettiin kunnalliskotiin lukkojen taakse”, muistelee Mikkonen.

Mikkosen lisäksi myös hyvin monet muut 50-luvulla lapsuuttaan eläneet karstulalaiset muistavat Reinon elävästi, sillä hänellä oli tapana jaella lapsille taskuistaan karamelleja.

Kaksi naista ja mies, yksi naisista pitelee kukkakimppua.
Kunnanjohtaja Pekka Kanervio ojensi yllättäen kukkakimpun kirjaprojektin alulle laittaneelle Hely Harjunpäälle, eikä Erja Taipaleella ollut mitään sitä vastaan.

Kova työmies

Reino oli koko ikänsä erittäin kova työmies. Hän osallistui kaikenlaisiin maatalojen töihin mutta erityisen paljon hän piti puiden pilkkomisesta. Jo nuorena Reino kulki kirves mukanaan ja jos hän huomasi tutuissa paikoissa polttopuiden tarvetta, hän saattoi omin luvin ryhtyä hakkaamaan lisää polttopuuta. Pian tieto Reinon innokkuudesta polttopuiden hakkaamiseen levisi ympäri kirkonkylää ja häntä alettiin pyytää taloihin puita pilkkomaan.

Hotelli Kahisevan asukkaaksi

Äidin kuoltua Reino ei enää uskaltanut yksin asua Halttilassa, sillä ilkeät ihmiset uskottelivat hänelle, että talossa kummittelee. Niinpä Reino vietti yönsä kesäisin ulkona esimerkiksi kuusen juurella tai ”Hotelli Kahisevassa”, jolla nimellä hän kutsui heinälatoja. Myös kyläläiset tarjosivat usein Reinolle yösijan.

Äiti oli eläessään huolehtinut Reinon peseytymisestä ja hänen vaatteidensa puhtaudesta, mutta äidin kuoltua Reinon hygieniasta ei enää huolehtinut kukaan, joten hänen läheisyytensä saattoi aistia myös hajun perusteella.

Pöydällä on talon pienoismalli, pöydän takana istuu ihmisiä.
Tarmonpesä Hely Harjunpää oli rakentanut juhliin jopa Reino ja Olga Haltin kotimökin Halttilan pienoismallin.

Reinon kaukainen sukulainen Hely Harjunpää kertoo, että Reino kävi heillä silloin tällöin kylässä ja samalla myös saunassa.

”Kun Reino oli saunassa, pesimme salaa hänen vaatteensa ja saunasta tultuaan Reino suuttui kovasti, kun huomasi, mitä oli tapahtunut”, Harjunpää nauraa.

Viimeisinä elinvuosinaan Reinolle järjestyi asunto palvelukodista, ja hän tottui uudelleen jopa peseytymään säännöllisesti sekä käyttämään puhtaita vaatteita.

Jättiyllätys

Reino eli koko elämänsä hyvin köyhää elämää, mutta hänen kuoltuaan kyläläisiä odotti jättiyllätys. Reinolta oli jäänyt 100000 markan perintö, joka meni valtiolle. Valtio puolestaan siirsi perinnön Karstulan kunnalle. Summa jaettiin tasan kehitysvammaisten ja vanhusten palvelujen parantamiseen.

Rahasumman Reino oli perinyt vanhemmalta veljeltään, joka kuoli ilman rintaperillisiä mutta säästeliäänä ja vähään tyytyvänä ihmisenä Reino ei käyttänyt perintörahoja eläessään lainkaan.

Elävä muisto

Reinon muisto jäi tarinoiden muodossa elämään karstulalaisten keskuudessa ja kylältä löytyy edelleen paljon ihmisiä, joilla on hänestä omakohtaisia kokemuksia.

Erityisen voimakkaasti Reinon muisto eli Hely Harjunpään mielessä ja siksi hänen mielessään syntyi ajatus kirjasta, joka kertoisi Reinon tarinan. Energiapataan pienenä tippunut Harjunpää päätti panna toimeksi. Hän otti yhteyttä Karstulassa asuvaan eläkkeellä olevaan äidinkielen opettaja Erja Taipaleeseen ja innosti tätä ryhtymään kirjan tekoon.

Taipaleen ja Harjunpään ensikohtaaminen oli kuin suoraan suomalaisesta elokuvasta. Taipale istui saunan lauteilla, kun kuuli ovikellon soivan. Ainostaan pyyhe ympärillään hän meni avaamaan oven, jonka takana seisoi Harjunpää yhdessä miehensä Maunon kanssa.

Lähikuva saappaista.
Hely Harjunpään tekemästä Halttilan mökin pienoismallista löytyy myös Reinon saappaat.

Kohta vieraat jo istuivat Taipaleen tuvassa, ja emäntäkin oli jo saanut vaatteet päälleen. Yhteinen sävel löytyi nopeasti. Taipaletta ei tarvinnut pitkään suostutella kirjan tekoon, sillä hänellä oli jo entuudestaan käsitys siitä, millaista oli olla kehitysvammainen ihminen 1900-luvulla, koska hänen tätinsä oli kehitysvammainen.

Tietoja haastattelemalla

Taipale aloitti kirjan teon haastattelemalla ihmisiä, jotka olivat tunteneet Reinon henkilökohtaisesti. Näiden tarinoiden kautta Taipaleelle syntyi kuva Reinosta hieman erikoisena mutta hyvin avuliaana henkilönä, joka oli sosiaalisesti taitava ja tuli kaiken kanssa hyvin toimeen.

Keskusteluissa nousi esiin myös Reinon omaksuma ajatus kaikkien ihmisten tasa-arvosta, jonka hän oli oppinut Olga-äidiltään.

”Jos Reinon oppi tuntemaan, oppi samalla ajattelemaan laajemmin”, pohtii Taipale.

Iso joukko ihmisiä suuressa huoneessa.
Kruukkilan suuri tupa täyttyi vieraista.

Kirjan julkaisutapahtumasta suuri juhla

Taipaleen teos Reinon saappaan jäljissä julkaistiin marraskuun lopulla. Kirjan julkistamistilaisuudesta muodostui Karstulassa koko kylän yhteinen lämminhenkinen juhla, jonka järjestelyistä piirakka- ja täytekakkutarjoiluineen vastasi Hely Harjunpää.

Julkistamistilaisuus pidettiin Kruukkilan talossa, joka on nykyisin kunnan omistuksessa oleva vanha maatilan päärakennus. Paikalle saapui noin 80 kyläläistä, heidän joukossaan myös kunnanjohtaja.

”Arvostan kaikkia kulttuuritekoja. Ne ovat asioita, jotka pitävät kunnan vireänä. Karstulasta on tehty aika paljon julkaisuja, mutta aina sinne mahtuu lisääkin. Väkimäärän perusteella näyttää, että Reinolla on ollut suuri merkitys paikallisille ihmisille”, toteaa kunnanjohtaja Pekka Kanervio.

Penkit täyttyivät ihmisistä ja talon täytti puheenporina. Kaikilla tuntui kahvittelun ja Aika-laulukuoron esityksen lomassa olevan jotain kerrottavaa Reinosta – joko henkilökohtaisia kokemuksia tai muilta kuultuja tarinoita.

”Reino opetti elämällään, että erilaisuus ei ole mittari, jolla arvioidaan ihmisen arvoa”, kiteytti Taipale paikallaolijoiden ajatuksia Reinosta.

Teksti: Eeva Grönstrand | Kuva: Eeva Grönstrand | Julkaistu: 

2 kommenttia

  1. Kaunis tarina kyllä.
    Hyvä, että Reino saa huomionosoituksia siirryttyään ajasta ikuisuuteen.
    Mitähän kunta teki Reinon eteen hänen eläessään?
    Jos Reino todella oli kehitysvammainen (polion aiheuttaman fyysisen rampautensa lisäksi), niin kunnan olisi tullut tarjota hänelle palveluita, jotka kuuluvat vammaisille. Nukkui metsässä?
    Kyllä kunnat olivat jo 60-luvulla velvollisia avun tarjoamiseen. Mutta toki hienoa, että hänen jättämänsä perintö kelpasi.

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).