Ilmiöpedagogiikkaa harjaantumisopetuksessa

Ilmiöpohjaisen oppimisen juuret ulottuvat puolen vuosisadan taakse pohjoisamerikkalaisten yliopistojen ongelmaperustaiseen oppimiseen (problem based learning, PBL) ja sitä on kehitetty aikuisopiskelijoiden keskuuteen soveltuvana työmenetelmänä esimerkiksi lääketieteen opiskelijoiden opinnoissa.

Ongelmaperustaisen oppimisen vaiheet soveltuvat aivan sinällään käytettäviksi myös perusopetuksessa ja keinot opiskelijoiden innostuksen ja motivaation herättelemiseen ovat enemmän kuin tervetulleita. Ilmiöpohjaisesta oppimisesta ja ilmiöpedagogiikasta on alettu puhua säännönmukaisemmin nyt, kun teema on Ops 2016 -työssä enemmän esillä. Hepolan harjaantumisluokkaan ilmiöpedagogiikka rantautui Opetushallituksen Osallisuutta etsimässä -hankkeen innoittamana.

Hepolan koulun pienryhmän opiskelijat ovat 13 – 17 -vuotiaita nuoria, jotka opiskelevat pääosin yksilöllistettyjen oppimäärien mukaan kaikissa oppiaineissa. Haasteena on eritasoisten oppijoiden työskentely samojen teemojen parissa siten, että jokainen voisi opiskella omalla optimaalisella taitotasollaan. Luokkamuotoisen pienryhmäopetuksen yhtenäisyyden ylläpitämiseksi on tärkeää, että oppilaat eivät vain puurra yksin tai aikuisen kanssa omien opintojensa parissa toisistaan välittämättä.

Motivaation synnyttäminen ja ylläpitäminen on opettajajohtoisessa kateederiopetuksessa vaikeaa, jos kaikille tarjoillaan suunnilleen samaa samanlaisessa muodossa. Tällöin opettaja ojentaa tarjottimella sen, mitä oppilaat opiskelevat, ja opetuksen yksilölliset oppimäärät ja -sisällöt ovat melko tarkasti opettajan lähtökohdista määriteltyjä. Pienryhmäopetuksessa tämä näkyy motivaation puutteena, joka realisoituu kehnompina oppimistuloksina: opettajajohtoinen opetus tekee toisista alisuoriutujia samaan aikaan kun asiakokonaisuudet ovat toisille liian vaikeita.

Ilmiöpedagogiikka on osaltaan ratkaissut näitä ongelmia Hepolan harjaantumisryhmässä. Malleja harjaantumisopetuksen ilmiöpohjaisen oppimisen järjestämiseksi ei ole ollut saatavilla, joten kahden vuoden aikana käyttöön luotu menetelmä on sekoitus teoreettisen viitekehyksen lähtökohtia, arjen kokeilujen synnyttämien pohdintojen seuraamuksia ja käytäntöjen vakiinnuttamista rutiineiksi.

Ilmiöpohjaisen oppimisen käytännön toteutus harjaantumisluokassa

Luokassa työskennellään kunkin ilmiön parissa kahden viikon jaksoissa siten, että projektia työstetään päivittäin. Keskimäärin ilmiötöitä tehdään yhden palkin (75 minuuttia) verran päivässä, kuitenkin siten, että aikataulutus joustaa oppilaiden tarpeiden mukaan molempiin suuntiin. Kaikkien ei tarvitse tehdä samaa samaan aikaan. Kutakin ilmiötä kohden käytetty työaika vaihtelee projektista ja oppilaasta riippuen 10 – 18 tuntiin.

Ilmiöpohjainen työskentelymalli on selkeä: Perjantaina oppilaille annetaan uuden ilmiön aihe. Oppilailla on viikonlopun ajan aikaa perehtyä aiheeseen kotona ja miettiä omaa lähestymistapaansa. Käytäntö on osoittanut, että kahden päivän hauduttelu ilman varsinaista toimintaa on sopiva ja mahdollistaa rauhallisen alun projektille.

Seuraavana maanantaina kartoitetaan kunkin oppilaan aiheeseen liittyviä mielenkiinnon kohteita. Kartoitus tehdään itsenäisesti pohtimalla lomakkeen avulla ja lopuksi yhdessä koko luokan kanssa keskustellen. Keskustelun pohjalta luodaan taulukko, josta jokainen oppilas voi nähdä kaikkien valitsemat aiheet – tiedon ja ideoiden jakamisen kannalta on tärkeää tietää, mitä muut ympärillä tekevät. Jokaisen oppilaan projekti muokkautuu tekijänsä näköiseksi. Samantyyppisen lähestymistavan valinneet opiskelijat voivat myös tehdä yhteisiä projekteja.

Tässä vaiheessa otetaan yhteyttä kaupunginkirjastoon ja pyydetään kirjaston henkilökuntaa etsimään valmiiksi materiaalia, jota oppilaat töidensä tueksi tarvitsevat.

Tiistaina luokka menee kirjastoon. Kemin kirjaston henkilökunta on sitoutunut ennakkotietoa saadessaan etsimään valmiiksi oppilaille kirjallisuutta ja olemaan läsnä vierailun aikana niin, että jokainen oppilas löytää työskentelyä varten tarvitsemansa aineiston.

Keskiviikko ja torstai käytetään työskentelyyn. Työskentelyvaiheessa opettaja ja koulunkäynninohjaaja etsivät oppilaiden kanssa tietoja ja miettivät erilaisia toteutustapoja.

Perjantaina tarkastellaan yhdessä jokaisen työvaiheet, jaetaan ideoita ja materiaaleja, tarkennetaan kysymyksenasetteluja ja mietitään, miten kukin oppilas pääsee parhaiten haluamaansa lopputulokseen. Viimeistään tässä vaiheessa oppilaalla on hyvä olla käsitys siitä, millaisen tuotoksen hän haluaa omassa projektissaan tehdä.

Seuraava viikko maanantaista torstaihin kuluu projektin tutkimusten ja tuotosten parissa ja opiskelijat saavat omia töitään valmiiksi ripotellen pitkin viikkoa. Lopputuotosta voi tässä vaiheessa vielä laajentaa, ja jos työaika tuntuu loppuvan kesken, projektille varattua aikaa voidaan pidentää. Myös kotona työskentely on mahdollista koko prosessin ajan.

Jälkimmäisen viikon perjantaina jokaisen työn on oltava valmiina ja esitettävässä muodossa. Oppilaat esittelevät omat työnsä, kertovat tutkimusprosessistaan ja opettavat oman kokonaisuutensa muille. Tässä arvioidaan lopputulosta itse, ja oppilaat arvioivat toistensa töitä ja prosesseja.

Oppilaslähtöistä arjen suunnittelua

Ilmiöiden aiheet poimitaan eri oppiaineista, mutta oppilaiden töistä rakentuu yhdessä monialainen kokonaisuus, joka ylittää oppiainerajat. Koontivaiheessa, kun oppilaat esittelevät työnsä, annettuun aiheeseen löytyy kahdeksan eri näkökulmaa. Oppilas tutkii aihetta omasta kiinnostuksestaan ja tutustuu koko prosessin ajan myös muiden valitsemiin näkökulmiin, auttaa toisia ideoimaan ja ratkaisemaan ongelmia. Yhteisöllinen oppiminen on ilmassa jatkuvasti, vaikka jokainen tekee omaa työtään.

Jokaisesta projektista on tehtävä työskentelyn lomassa tuotos, jonka voi esitellä muille oppilaille. Tuotoksen muoto voi olla mikä tahansa: Hepolan harjaantumisluokassa on tehty näytelmiä, runoja, lauluja, valokuvaustöitä, haastatteluja, kyselylomaketutkimuksia, rakenteluja, videoita, perinteisiä esitelmiä ja PowerPoint-esityksiä, sarjakuvia, veistoksia, kirjoja, julisteita, leipomuksia, pienoismalleja ja kaikkea, mitä oppilas on saattanut keksiä.

Projektin vieminen alusta loppuun kestää kaksi viikkoa. Tämä aika on valikoitunut pedagogisesta lähtökohdasta siten, että ihmisen on hyvä elämää varten oppia hahmottamaan ajassa eteenpäin kuluva ja seuraava viikko. Projektityöskentelyn tullessa tutuksi voi huomata aikakäsityksen kehittymisen oppilaissa; viikkojen rakenne ja samanlaisina toistuvat projektivaiheet auttavat suunnitelmallisuuteen myös muilla elämän osa-alueilla.

Valitseminen ja vastuun ottaminen omasta tekemisestä kehittyvät aikakäsityksen kanssa rinnan. Järjestelmässämme oppilailta vain harvoin kysytään, kuinka he haluaisivat opiskella saati miten painottaa kiinnostukseensa perusopetuksessa. Motivaation kohoaminen on käsin kosketeltavaa, vaikka aihepiiri ei suoraan olisikaan harrastuneisuuden ylin kohde – esimerkiksi intohimoinen piirtäjä voi lähestyä syksyn satoa sarjakuvan avulla.

Mihin opettajaa tarvitaan?

Opettajan kannalta ilmiöpohjainen opetus vaatii astumista pois omilta mukavuus- ja turvallisuusvyöhykkeiltä. Aikuisen tehtävänä on kuunnella, miten oppilas haluaa lähestyä annettua aihepiiriä ja kannustaa valitsemaan näkökulma, joka oikeasti kiinnostaa oppilasta itseään. Tiedon etsiminen ja sen oikeellisuuden arviointi aikuisen kanssa on tärkeä osa prosessia. Joskus oppilaat tarvitsevat myös apua lukemisessa, kirjoittamisessa tai muussa projektituotoksen teknisessä toteutuksessa.

Perinteisessä jaksosuunnittelussa opettaja tietää kohtalaisen tarkasti, miten opetus luokassa etenee. Ilmiöpohjaisessa opetuksessa prosesseja kulkee rinnakkain useita ja opettaja ei ole välttämättä minkään näkökulman suhteen erityisasiantuntija. Rooli muuttuu tiedon antajasta lattialla istujaksi ja yhdessä ihmettelijäksi, kannustajaksi ja rinnalla kulkijaksi – joskus myös patterikäyttöisten jouluvalojen epätoivoiseksi metsästäjäksi ja siltarakenteiden kestävyyslaskijaksi. Kaikkea ei voi osata, mutta yleensä yläkoulusta löytyy aineenopettajia, joilla on asiantuntemusta ongelmatilanteisiin.

Lopputuloksista ei uutta ilmiötä aloitettaessa voi tietää mitään, ei myöskään prosessin aikana tapahtuvasta oppimisesta. Jakson päättyessä sen sijaan on helppo arvioida, millaisia eväitä kukin on matkallaan saanut; ne ulottuvat aina arjen ja käden taidoista sisällöllisten taitojen karttumiseen. Yllätyksellisyydestä tulee mielekästä, kun uskaltaa kokemuksen myötä luottaa siihen, että lopulta aina onnistutaan paremmin kuin ennalta odotettiin.

Lisätietoa

• Erityisluokanopettaja Kati Evinsalo, kati.evinsalo (ät) edukemi.fi
• Onni ja Oppi – Hepolan 7 – 9 C -blogi (onnijaoppi.blogspot.fi)