Toteutuvatko vammaisten ihmisten oikeudet Suomessa? Mitä vammaiset ihmiset itse ajattelevat?

YK:n vammaissopimus valmistui vuonna 2006. Sen tarkoituksena on ollut edistää ja parantaa vammaisten henkilöiden ihmisoikeuksien toteutumista. Vaikka samat oikeudet ovat olleet olleet olemassa myös muissa ihmisoikeussopimuksissa, nämä eivät ole onnistuneet takaamaan vammaisten henkilöiden yhdenvertaista kohtelua yhteiskunnissamme. Siksi on tarvittu erillinen vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus.

Suomi allekirjoitti YK:n vammaisten ihmisten oikeuksien sopimuksen 30. maaliskuuta 2007 ensimmäisten joukossa, mutta ratifioi sen vasta 11. kesäkuuta 2016 – viimeisten valtioiden joukossa. Tällöin YK:n vammaissopimuksesta tuli sitova osa Suomen lainsäädäntöä. Sopimus edellyttää, että vammaisten ihmisten oikeuksien toteutumisesta raportoidaan määräajoittain YK:lle. Suomessa vastuu raportoinnista on ulkoministeriöllä. Viralliset raportit rakentuvat lainsäädännön ja käytänteiden kuvaamiselle sekä virallisille tilastoille; vammaisten henkilöiden näkökulmaa ei näihin raportteihin ole sisällytetty.

Vammaisfoorumi – jossa ovat edustettuina suomalaiset vammaisalan järjestöt – toteutti yhteistyössä ihmisoikeuskeskuksen kanssa keväällä 2018 vammaisille ihmisille suunnatun kyselyn, jossa selvitettiin sitä, miten vammaiset ihmiset itse kokevat oikeuksiensa toteutuvan ja miten YK:n vammaissopimuksen voimaantulo on vaikuttanut heidän elämäänsä. Kyselyyn vastasi 1525 eri ikäistä ja eri tavoin vammaista henkilöä.

Kyselyn tulokset toimivat tärkeänä aineistona vammaisjärjestöjen rinnakkaisraportissa, joka valmistuu vuonna 2020. Mutta jo nyt alustavia tuloksia on luettavissa vammaisfoorumin sivuilta (vammaisfoorumi.fi). Perusraportissa on kuvattu kyselyn toteutus sekä taulukoitu suorat jakaumat kaikista kyselylomakkeen määrällisistä vastauksista koko aineistossa ja vammaryhmittäin. Kuudessa teemaraportissa tarkastellaan aihealueittain erikseen palveluja, lasten ja nuorten elämää, työelämän ja köyhyyden kysymyksiä, estettömyyttä ja saavutettavuutta, vammaisten naisten asemaa sekä vihapuhetta, syrjintää ja ableismia.

Tässä muutamia poimintoja kyselyn tuloksista.

”Äiti on mun avustaja”

Vammaisella lapsella ja nuorella, kuten ikätovereillaan, tulee olla mahdollisuus osallistua itsenäisesti harrastus­ ja vapaa-ajan toimintaan, viettää aikaa kavereiden kanssa sekä liikkua ilman vanhempiaan. Henkilökohtainen apu mahdollistaa osallisuuden sekä tukee nuoren itsenäistymistä. Se ei kuitenkaan toteudu kieltävien päätösten, vähäisten avustajatuntimäärien sekä palvelujen joustamattomuuden vuoksi.

Vammaisten lasten ja nuorten oikeudet toteutuivat puutteellisesti esimerkiksi harrastuksiin osallistumisessa, koulussa ja opetuksessa sekä palvelujen saamisessa. Myös kokemukset epäasiallisesta kohtelusta ja syrjinnästä olivat yleisempiä kuin muissa ikäryhmissä.

Vanhemmat ja läheiset toimivat avustajina, kun muuta vaihtoehtoa ei ole. Kyselyyn vastanneista alle 16-vuotiaista henkilökohtaista apua tarvitsevista 72 % ilmoitti, ettei saanut riittävästi henkilökohtaista apua ja 65 %:lla apu ei vastannut heidän yksilöllisiä tarpeitaan. Nuorista noin puolet koki puutteita henkilökohtaisen avun riittävyydessä tai järjestämistavassa. Henkilökohtaisen avun järjestämisessä koettiin haasteina sopivien avustajien löytyminen, avustajien suuri vaihtuvuus sekä uusien avustajien kouluttaminen ja perehdyttäminen. Vastuu perehdyttämisestä jäi perheelle tai vanhemmille.

Vammaisten ihmisten työsyrjintä jää piiloon

Syrjintä on ihmisten eriarvoista kohtelua jollakin yhdenvertaisuuslaissa, tasa-arvolaissa, perustuslaissa tai työsopimuslaissa kielletyllä syrjintäperusteella. Työsyrjinnässä on kyse tilanteesta, jossa työnantaja syrjii työnhakijaa tai työntekijää hänen henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa, taustaansa tai yksityiselämäänsä liittyvien seikkojen vuoksi.

Noin 57 % vastaajista oli kokenut syrjintää työnhaussa. Koulutukseen pääsyssä syrjintää oli kokenut 31 %. Vammaisten työllistyminen ei ole kiinni koulutuksesta tai pätevyydestä, vaan enemmän asenteista. Yhdenvertaisuuslaki mahdollistaa vammaiselle yksittäistapauksessa tarpeelliset kohtuulliset mukautukset, mutta työelämän mukautuksissa noin 48 % vastaajista oli kokenut syrjintää. Eri vammaryhmistä syrjintää työnhaussa kokivat eniten, 64 %, näkö- ja kuulovammaiset sekä viittomakieliset, vähiten kehitysvammaiset ja fyysisesti vammaiset.

Kehitysvammaisista vastaajista noin 60 % käytti vastausvaihtoehtoa ”ei koske minua” eli he pitivät työelämän syrjintään liittyviä asioita jo lähtökohtaisesti itselleen kuulumattomina. Kertooko tämä tulos siitä, että kehitysvammaiset – ja myös monet muut vammaiset – ja heidän omaisensa näkevät jo lähtökohtaisesti, ettei työelämässä ole heille sijaa?

Useampi kuin joka toinen kokee köyhyyttä

Vammaisten ihmisten syrjäytyminen avoimilta työmarkkinoilta aiheuttaa paitsi eriarvoisuutta, myös köyhyyttä. Kaikista kyselyyn vastanneista vammaisista henkilöistä köyhyyttä oli kokenut noin 54 %;  vammaisista työikäisistä (25–64-vuotiaat) lähes 60 % oli kahden viimeisen vuoden aikana kokenut köyhyyttä. Vammaisten köyhyys ei koske ainoastaan tukien varassa eläviä vammaisia ihmisiä vaan myös työssäkäyviä, joista jopa 41 % kertoi kokeneensa köyhyyttä. Koko väestössä on Suomen köyhyysraportin mukaan köyhyydessä eläviä 11,5 %.

Toimivatko palvelut?

Lakisääteisten palvelujen saatavuudessa koettiin myös puutteita. Esim. asumispalveluissa ei koeta saatavan riittävästi apua. Tämän koetaan useimmiten johtuvan riittämättömistä henkilöstöresursseista. Henkilökunnan vaihtuvuus on suurta, jolloin tiedonkulku ja henkilöstön osaaminen eivät aina ole riittävällä tasolla. Tähän liittyy myös kommunikaation vaikeuksia, kun henkilökunta ei osaa tai ehdi opetella asukkaiden kommunikaatiomenetelmiä kuten viittomia tai erilaisia tabletilla käytettäviä ohjelmia.

Palvelujen hakeminen ja niiden saaminen yksilöllisiä tarpeita vastaavasti on oikeustaistelua, joka myös uuvuttaa ihmisiä. Palvelujen kilpailutus mainitaan yhtenä syynä siihen, ettei palvelu ole yksilöllisesti järjestetty.