Kaikista ei ole työnantajiksi
Henkilökohtaisen avun järjestämiseksi on olemassa monenlaisia tapoja, joista eräs on työnantajamalli. Sen alkuperäisenä tarkoituksena oli vammaisen henkilön itsemääräämisoikeuden vahvistaminen, mutta mallissa on myös ongelmansa.
”Vuonna 1998 voimaan tullut vammaispalvelulaki oli virstanpylväs vammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeuden vahvistamisessa ja itsenäisyyden tukemisessa. Tämän lain tarkoituksena oli vahvistaa vammaisten henkilöiden mahdollisuutta päättää omasta päivittäisestä elämästään ja siitä, miten palvelut järjestetään sekä vähentää viranomaisten päätäntävaltaa”, luonnehti eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian esittelijäneuvos Tapio Räty.
Rädyllä on pitkä perspektiivi vammaispalvelulakiin, sillä hän oli itse mukana lain suunnittelutyössä, jonka varsinaisena liikkeellepanijana toimi jo edesmennyt Kalle Könkkölä.
Vammaispalvelulakin sisältyvässä työnantajamallissa vammaispalvelua tarvitseva henkilö toimii avustajansa työnantajana.
Työnantajamalli on edullisin vaihtoehto
”Alun perin ajatus oli, että vammaisella henkilöllä täytyy olla valmiuksia ja halua toimia työnantajana, kuten myös vammaispalvelulaki edellyttää. Malliin liittyy kuitenkin paljon vastuita ja työtä, ja kaikki eivät välttämättä kykene niihin. Monet hyvinvointialueet suosivat kuitenkin työnantajamallia, koska se on kaikkein edullisin tapa järjestää henkilökohtaista apua sitä tarvitseville, mutta ketään ei kuitenkaan saisi pakottaa työnantajaksi vastoin tahtoaan”, Räty jatkaa.
Uudessa vammaispalvelulaissa suojasäädöksiä
Uuteen vammaispalvelulakiin lisättiin suojasäädöksiä, joiden tarkoituksena on varmistaa, etteivät esimerkiksi kehitysvammaiset henkilöt joudu työnantajiksi vastoin tahtoaan. Uuden vammaispalvelulain piti tulla voimaan kuluvan vuoden lokakuun alussa. Kuitenkin näyttää siltä, että sen voimaantulo siirtyy eteenpäin alkuperäisestä tavoitteesta.
”Jos vammainen henkilö ei halua toimia työnantajana, hyvinvointialueen tulisi järjestää palvelut toisella tavalla. Tämä näkemys on saanut tukea myös oikeusasiamiehen ratkaisuista. Hyvinvointialueen tulisi tarjota riittävästi tukea ja neuvoa työnantajan velvollisuuksista, jotta avuntarvitsijat selviytyisivät työnantajana toimimisesta kunnialla”, toteaa Räty.
Arkielämässä tilanne on kuitenkin toinen. Apua voi olla vaikea saada, ja kaikki hyvinvointialueet eivät tarjoa nykyisin työnantajamallille todellista vaihtoehtoa. Tämä asettaa vammaiset henkilöt usein tilanteeseen, jossa heidät käytännössä pakotetaan tai painostetaan ryhtymään työnantajiksi.
Tulossa vähintään kolme vaihtoehtoa
Uusi vammaispalvelulaki määrää, että hyvinvointialueella täytyy olla vähintään kolme eri tapaa järjestää henkilökohtainen avustaja sitä tarvitsevalle. Pakollisia järjestämistapoja ovat henkilökohtainen apu työnantajamallilla, sekä palveluseteli. Tämän lisäksi henkilökohtaista apua on vähintään järjestettävä joko ostopalveluna tai hyvinvointialueen omana toimintana.
”Tämä uudistus on askel kohti vaihtoehtojen monipuolistamista ja se antaa mahdollisuuden paremmin huomioida erilaiset tarpeet”, Räty sanoo.
Nykytilanteessa hyvinvointialueilla ei ole nimenomaista velvoitetta laajentaa palvelun tarjontaansa, vaikka monet ovatkin sen tehneet vapaaehtoisesti. Uusi vammaispalvelulaki tarjoaa muun muassa oikeuden erityisen osallisuuden tukeen niille vammaisille henkilöille, joille henkilökohtainen apu ei sovellu ollenkaan.
”Vasta sitten voimme toivoa, että vammaispalvelut todella vastaavat kaikkien tarpeisiin ilman kohtuuttomia velvollisuuksia tai paineita”, Räty päättää.
Kirjoita kommentti