Hengailun ja hauskanpidon pitäisi olla osa työtä

Kehitysvammaliiton tutkija Sonja Miettinen palkittiin tänä keväänä Koneen Säätiön 25000 euron suuruisella Vuoden Tiedekynä -palkinnolla. Palkinto myönnettiin Miettiselle artikkelista Syvästi kehitysvammaisen aikuisen mahdollisuudet yhteisyyden kokemiseen. Etnografinen tutkimus sosiaalisesta vuorovaikutuksesta suomalaisissa ryhmäkodeissa.

Palkinto jaetaan vuosittain tieteellisestä kirjoituksesta, jossa suomen kieltä on käytetty erityisen ansiokkaasti. Sen tarkoituksena on tukea suomenkielistä tieteellistä kirjoittamista ja nostaa sen arvostusta. Palkinto myönnetään joko humanistisen, yhteiskuntatieteellisen tai ympäristötieteellisen kirjoittamisen aloilla. Tänä vuonna palkinto jaettiin 12. kerran ja tällä kertaa palkitsemisvuorossa oli yhteiskuntatieteisiin liittyvä artikkeli. Kilpailuun lähetettiin ennätysmäärä, tuhat artikkelia, ehdolle palkinnon saajiksi. Esiraati valitsi 15 palkintoehdokasta, joiden joukosta sosiologian professori Turo-Kimmo Lehtonen valitsi voittajan.

”Miettinen kirjoittaa napakasti, yksinkertaisen tehokkaasti ja kuitenkin monipuolisesti kieltä käyttäen. Hänen artikkelissaan on hallittu ote, vaikka se tuo luettavaksi melko dramaattista aineistoa. Teksti itsessään myös tasapainoilee taitavasti sen rajalla, mitä syvästi vammaisten kokemuksesta ja toiveista oikeastaan voidaan sanoa ja mitä ei, mitä voidaan tietää ja mitä ei. Tutkimus kohdistuu suomalaisiin ihmisiin, joille itselleen suomen kieli on vain hyvin rajallisesti läsnä”, arvioi Lehtonen Miettisen artikkelia palkinnonluovutustilaisuudessa.

Suomen kielen käyttö vapautti ilmaisun

”Olen todella kiitollinen Koneen Säätiölle siitä, että tällainen palkinto on olemassa. Se muistuttaa siitä, että emme voi kirjoittaa tieteellistä tekstiä Suomessa vain englanniksi. Tarvitsemme suomen kielellä kirjoitettua tieteellistä tekstiä suomalaisesta yhteiskunnasta. Se on yhteiskunnan kehittämisen kannalta välttämätöntä”, Miettinen korostaa.

Aluksi myös Miettinen kirjoitti artikkeliaan englanniksi, mutta törmäsi jatkuvasti kielen mukanaan tuomiin haasteisiin. Eräs syy oli se, että Miettisen tutkimaa aihetta ei ole kansainvälisesti tutkittu ja siksi aiheesta ei ollut myöskään valmiita termejä, teorioita tai käsitteitä englannin kielellä.

”Koin mahdottomaksi, että minun olisi täytynyt kehittää uusia termejä ja käsitteitä englannin kielellä. Kun päätin päästää irti englannin kielestä ja annoin itselleni luvan kirjoittaa suomeksi, se avasi hanat. Tutkimuksen kohteena oli ihmisiä, jotka eivät itse käytä kieltä. Siksi heidän kuvaamisensa artikkelissa vaati elävän ja rikkaan kielen käyttöä. Omalla äidinkielellä tällaisten asioiden kuvailu oli paljon helpompaa kuin englanniksi”, Miettinen kuvailee.

Hän on aina tietoisesti panostanut selkeään ja ymmärrettävään tekstiin, jota olisi miellyttävä lukea ja joka ottaisi lukijan mukaansa ja pitäisi otteessaan.

”Selkeästi kirjoittaminen on vaativampaa kuin monimutkaisesti kirjoittaminen. Se edellyttää, että kirjoittajalla on itsellään selkeä kuva siitä, mitä hän haluaa sanoa: selkeä kirjoittaminen vaatii selkeää ajattelua. En usko, että yhteiskuntatieteissä olisi mitään niin monimutkaista, etteikö siitä voisi kertoa selkeästi. Esimerkiksi suosikkifilosofini Martha Nussbaum kykenee ilmaisemaan monimutkaisia filosofisia ajatuksia todella yksinkertaisesti ja kirkkaasti. Se kertoo siitä, että hän todella hallitsee oman asiansa”, Miettinen havainnollistaa.

Kolme henkilöä tarkemmassa analyysissä

Miettisen palkittu artikkeli käsitteli tapoja, joita syvästi kehitysvammaisilla henkilöillä on rakentaa sosiaalista vuorovaikutusta. Siinä tarkastellaan, mitä osallisuus tarkoittaa ja kuinka hyvin se toteutuu tilanteissa, joissa kehitys- ja muut vammat rajoittavat yksilön kykyä toimia toisten ihmisten kanssa. Artikkeli tuo esiin tarpeen kehittää ryhmäkotien toimintakäytäntöjä siten, että yhteisyyden kokeminen mahdollistuu kaikille.

Artikkelin aineisto koostuu Vaikea kehitysvammaisuus ja hyvä elämä -tutkimusprojektissa vuosina 2014–2016 kerätystä etnografisesta aineistosta syvästi kehitysvammaisten aikuisten arjesta palvelujärjestelmän piirissä. Miettinen valitsi artikkelissaan tarkempaan analyysiin kolmen syvästi kehitysvammaisen henkilön elämää koskevat havainto- ja haastatteluaineistot. Nämä ihmiset kommunikoivat kukin omalla tavallaan ja muodostivat yhteyksiä muihin ilman puhuttua kieltä, mutta ryhmäkotien toimintatavat rajoittivat heidän mahdollisuuksiaan kehittää ja käyttää vuorovaikutustaitojaan.

Kohdehenkilöitä seurattiin noin kolmen kuukauden ajan, kaksi päivää viikossa ja neljä tuntia päivässä. Kenttätyöhän osallistui Miettisen lisäksi KTT Reetta Mietola. Havainnoinnissa kiinnitettiin huomiota syvästi kehitysvammaisten kohdehenkilöiden eleisiin, ilmeisiin ja liikkeisiin eri tilanteissa ja muodostettiin tulkintoja niiden merkityksestä heidät hyvin tuntevien ihmisten avustuksella.

Hoivan käsite kaipaa laajentamista

Kenttätyössä Miettinen havaitsi, että nykyisellään hoitohenkilökunnan työ keskittyy pääosin hoitamiseen ja ihmisten hengissä ja terveenä pitämiseen, mutta sosiaalisen vuorovaikutuksen elementit ovat hyvin vähäisiä. Taustalla vaikuttaa länsimaissa tyypillinen ajattelutapa, jonka mukaan sosiaalisuus perustuu kieleen, älykkyyteen ja järkeen. Siksi syvästi kehitysvammaisten henkilöiden oletetaan olevan kykenemättömiä mielekkääseen sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Sosiaalinen kontakti syvästi kehitysvammaiseen henkilöön on kuitenkin mahdollista rakentaa esimerkiksi sanattomien leikkien, fyysisen kontaktin ja läheisyyden, läsnä olemisen, toisten ihmisten tarkkailemisen ja kuuntelemisen, hymyjen ja katsekontaktin avulla, riippuen siitä, millainen vuorovaikutus on kullekin yksilölle ominaista ja mielekästä.

”Näiden ihmisten välillä on paljonkin eroja ja jokaisella on oma tapansa olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Myös tarve olla vuorovaikutuksessa vaihtelee eri ihmisten välillä. Syvästi kehitysvammaiset ihmiset ovat persoonia siinä missä muutkin”, jatkaa Miettinen.

Nykyinen hoiva-alojen työnkuva on kuitenkin niin kapea, ettei siihen mahdu kiireetöntä oleskelua syvästi kehitysvammaisten asiakkaiden kanssa.

”Varmasti hoitohenkilökunnalla on hyvin paljon työtä ja lisäksi rennon yhdessäolon merkitystä ei ole ymmärretty. Nämä asiat pitäisi puhua auki ja toimintaohjeet pitäisi tulla johdon taholta. Hyvän hoivan käsitettä voisi laajentaa ja sisällyttää siihen myös sosiaalisuuden huomioimisen ja tukemisen, sillä nämä ihmiset ovat eniten kontaktissa hoivahenkilöstöön. Heillä ei välttämättä ole lainkaan muita ihmiskontakteja. Hengailun ja hauskanpidon pitäisi olla osa työtä!”, korostaa Miettinen.

Sonja Miettisen palkittu artikkeli on kokonaisuudessaan luettavissa STM:n arkistossa (urn.fi).