Kyvykkyyden vaatimus ja ihmisoikeuksien toteutuminen palvelujärjestelmässä

Kansalaispolitiikka on osa yhteiskuntapolitiikka. Saadakseen yhtäläiset oikeudet ja etuisuudet yhteiskunnassa ihmisen on täytettävä myös kansalaisuuteen kytketyt velvollisuudet. Kansalaisuuspolitiikka kytkeytyy ihmisoikeuspolitiikkaan, sillä kansalaisuus ja sen tunnustaminen ovat ihmisoikeuksien toteutumisen ehto. Esimerkiksi Suomen sterilointikomitean mietinnössä vuodelta 1929 todetaan, että ”yleisesti tunnustettu oikeusperiaate on, että yksilön edun on väistyttävä silloin kun hänen ja yhteiskunnan edut jollakin alalla joutuvat ristiriitaan keskenään”. Mietinnön pohjalta säädettiin sterilisointilaki, jonka nojalla ihmiset, joille ei ollut vajaamielisyyden tai mielisairauden perusteella poliittista kansalaisuutta, voitiin steriloida ilman heidän suostumustaan (Mattila 2003, 122-123).

Kansalaisuus ja ihmisoikeudet eivät siis suinkaan koske kaikkia kansakuntaan kuuluvia ihmisiä samalla tavalla, vaan ne kytkeytyvät ihmisen ominaisuuksiin, erityisesti ihmisen terveyteen ja ns. hyvinvointiin, jotka puolestaan ovat tärkeitä ominaisuuksia työn tekemisen näkökulmasta. Kansalaisten on osallistuttava työtä tekemällä yhteisen hyvän rakentamiseen. Kansalaisen on oltava tietyllä tavalla kyvykäs ja aktiivinen toimija. Entä, jos hän ei tätä olekaan?

Kansakuntaan kuuluminen terveydentilan ja työn tekemisen näkökulmasta on tehnyt eriarvoistamisen mekanismit normaaleiksi ja hyväksyttäviksi, joilla kansalaisia voidaan jakaa luokkiin. Jo hyvinvointivaltion perustamisen aikana julkinen valta ja terveydenhoidon ammatinharjoittajat määrittelivät, ryhmittelivät ja erittelivät kansakunnan jäseniä terveisiin ja sairaisiin, normaaleihin ja epänormaaleihin sekä tuottaviin ja rasittaviin sekä kunnollisiin ja vaarallisiin kansalaisiin (Helen & Jauho 2003, 13-15). Työkyky ja terveys itsessään on myös normitettua kansalaisuus- ja ihmisoikeuspolitiikassa. Sodan vuoksi kunniakkaasti vammautuneiden kansalaisten ohella ryhdyttiin puhumaan jo hyvinvointivaltion rakentamisen aikana toisenlaisista vammaisista – eri syistä vajaamielisistä ihmisistä, joiden vammaisuus ilmeni ruumiillisen vamman sijaan sosiaalisesti poikkeavana käytöksenä. Tähän ryhmään luettiin mielisairaat, epilepsiaa sairastavat ja vajaamieliset ihmiset. Sodan vammauttamat pyrittiin kuntouttamaan työelämään, kun taas toiseen ryhmään kuuluneet vammaiset ohjattiin työelämän ulkopuolelle työkyvyttömyyseläkkeiden turvin (kts. esim. Kivimäki 2013 sekä Kairi & Nummelin & Teittinen 2010).

Näitä ns. vähemmän kansalaisia ei pelkästään suljeta työelämän ulkopuolelle, vaan heitä valvotaan ja heidät eristetään ja heille tarjotaan hoitoa ja hoivaa. Valvonta-, eristys- ja integrointikäytänteet ylläpitävät terveyskansalaisuutta edelleen tänä päivänä ja määrittävät kansaan kuulumisen ehdot. Terveys politisoituu myös muissa kuin valtiota edustavan virkavallan toimenpiteissä. Politiikkaa harjoittavat myös lääkärit ja muut terveydenhoidon ammattilaiset sekä järjestöt ja paikallishallinto (Helen & Jauho 2003).

Terveyssosiologia, terveyspoliittinen tutkimus ja yhteiskunta- ja kansalaisuuspoliittiset selitysmallit auttavat ymmärtämään vuosikymmenien aikana kehittynyttä palvelujärjestelmäämme ja siihen vaikuttaneita mekanismeja.

Palvelujärjestelmä luokittelun toimeenpanon välineenä

Palvelujärjestelmän sanotaan olevan keino ihmisoikeuksien toteuttamiseksi käytännössä, mutta tosiasiallisesti se on keino luokittelun ja eriarvoistamisen toteuttamiseksi. Tämä tulee ilmi esimerkiksi Sosiaali- ja terveysministeriö asettamasta arviointiraportista sosiaali- ja terveydenhuollon ohjauksen kehittämistarpeista 2010-luvun alussa. Hämmennystä palvelujärjestelmän toimijoissa herättivät raportin mukaan esimerkiksi palvelun tarpeen määrittely, vaikutusten mittaaminen, valinnanvapauden määrittely, asenteiden ja vuorovaikutuksen merkitys palveluiden toteutumisessa ja jopa pelkästään vaikeudet määritellä käsitettä asiakas (Sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusvaikuttava ja tehokas ohjaus- raportti 2016). Lisäksi palvelujen valvonta herätti huolta erityisesti perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta: ”Demokraattinen prosessi ei automaattisesti suojaa heikompiosaisten asemaa. Miten käy niille asiakasryhmille, joista ei välttämättä olla poliittisesti kiinnostuneita. Kuka valvoo niiden asiakasryhmien asioita ja etua?”

Lisäksi oltiin huolissaan asiakkaiden eriarvoisuudesta: ”Köyhät, syrjäytyneet, mielenterveyskuntoutujat, päihdeongelmaiset ja vaikkapa kehitysvammaiset kansalaiset tarvitsevat tukea päästäkseen oikeuksiensa äärelle. He ovat esimerkkejä helposti ohitettavista asiakkaista. ’Desibelidemokratian’ aikakaudella palveluja saavat ne, jotka pitävät kaikista kovinta ääntä ja joilla on jo valmiiksi hyvät tiedolliset valmiudet hakea tietoa ja soveltaa sitä. Toimintakykyisillä asiakkailla on myös ymmärrystä sekä keinoja ilmaista itseään oikeassa paikassa. Avuttomat henkilöt eivät hallitse palveluverkoston etikettiä eikä heidän huutonsa kuulu riittävän kauas. Avuttomia henkilöitä ovat lapset ja muisti- tai muutoin sairaat vanhukset, päihdeongelmaiset henkilöt sekä henkilöt, joilla on puutteita kognitiivisissa taidoissa, suuria vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä sekä vuorovaikutuksessa.” (Sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusvaikuttava ja tehokas ohjaus- raportti 2016).

Ihmisoikeuksien toteutuminen palvelujärjestelmäkontekstissa

Vaikuttaa siltä, että palvelujärjestelmämme on kehitetty aktiivisille ja toimintakykyisille ihmisille, joilla on palvelulukutaitoa ja byrokratiaosaamista tai omaisia, joilla on näitä ominaisuuksia. Palvelujärjestelmässä toimiminen edellyttää aktiivisuuttaa, osaamista ja hyvinvoinnin tavoittelua. Vakavasti ja/tai pitkäaikaisesti sairaat sekä esimerkiksi kehitysvammaiset ihmiset harvoin sopivat tällaisten ominaisuuksien täyttämään muottiin. Hyvinvoinnin tavoittelun sijaan heidän keskeisin tarve on yleensä selviäminen arjesta ja saada elää ihmisarvoista elämää.

Asiakaskeskeisessä palvelujärjestelmässä ihmistä tarkastellaan kuitenkin palveluja käyttävänä asiakkaana, joka on paitsi palvelun valitsija ja osallistuja myös oman elämänsä hallitsija. Asiakkuutta kuvaavat luonnehdinnat eivät ole ihmisoikeuspoliittisia, vaan ihmisten aktiivisuus liitetään mallissa oman elämän ja itsen hallintaan ja hyvinvoinnin tavoitteluun (Helen 2011). Erilaisten kykyjen arvostaminen ja vaaliminen painottuu palvelujärjestelmän lisäksi yhteiskunnallisessa keskustelussamme. Arvotamme osaamista, kyvykkyyttä, toimintaa ja aktiivisuutta. Ihmisyyteen kuuluu lista vähimmäisvaatimuksia, jotta saa tarvitsemaansa apua ja tukea ja jotta tulee nähdyksi ihmisenä.

Yhteiskunnastamme puuttuu tällä hetkellä keskustelu ihmisarvosta. Miten kaikkien kansalaisten jakamaton ihmisarvo konkretisoituu palvelujärjestelmässä? Miten palvelujärjestelmä voisi olla sellainen, että se tosiaasiallisesti toimeenpanisi ihmisoikeussopimusten normeja, kuten ihmisarvoisen elämän turvaamista? Miten varmistaisimme, että kansalaisoikeudet ja ihmisoikeudet eivät ole sidottuja työkykyyn, toimintakykyyn tai mihinkään kykyyn, vaan se olisi ihmisen perusoikeus – hänelle syntymästä asti kuuluvaa ja kyseenalaistamatonta?

Kirjoitus pohjautuu sosiaalietiikan (Teologia) väitöstutkimukseen, joka tarkastettiin Helsingin yliopistossa 10.1.2020. Tutkimuksen nimi on Suomalainen mielenterveyspolitiikka – julkisen vallan ohjaus mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmisoikeuksien turvaamiseksi ja siinä selvitettiin miten vakavasti sairaiden ihmisten oikeudet on pyritty turvaamaan sairaaloiden lakkauttamisen jälkeen 1970-luvulta 2010-luvulle. Kirjoittaja on tehnyt koko työuransa kolmannella sektorilla kuntoutus-, mielenterveys- ja vammaispolitiikan parissa.

Lähteet

Helen, Ilpo

• 2011 Asiakaslähtöisyys eli miten mielenterveystyön ajatus epäpolitisoitui. Reformin pirstaleet – mielenterveyspolitiikka hyvinvointivaltion jälkeen. 2011. Vastapaino. Tampere.
• 2011 Asiakaskeskeisyys. Reformin pirstaleet – Mielenterveyspolitiikka hyvinvointivaltion jälkeen. Vastapaino. Tampere.

Helen, Ilpo & Jauho, Mikko

• 2003 Kansalaisuus ja kansanterveys. Gaudeamus. Helsinki.

Kairi, Tea & Nummelin, Tua & Teittinen, Antti

• 2010 Työtoiminnan käytäntö ja kokemus. Kriittisiä arvioita kehitysvammaisille ja mielenterveyskuntoutujille järjestettävästä työtoiminnasta. Kehitysvammaliiton selvityksiä 6. Kehitysvammaliitto. Helsinki.

Kivimäki, Ville

• 2013 Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. Werner Söderström oy. Helsinki.

Mattila, Markku

• 2003 Rotuhygienia ja kansalaisuus. Kansalaisuus ja kansanterveys. Toim. Helen & Jauho. Gaudeamus. Helsinki.

Sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusvaikuttava ja tehokas ohjaus

• 2016 Sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusvaikuttava ja tehokas ohjaus. Selvityshenkilöraportti. Kauppila, Tarja & Tuulonen, Anja. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2016:5. Sosiaali- ja terveysministeriö. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3696-6