Kehitysvammaisuus ja seksuaalisuus

Seksuaalisuuden teemoja käsitellään paljon erilaisissa medioissa, mikä voi aiheuttaa haasteita kehitysvammaisille ihmisille, koska he eivät välttämättä osaa tarkastella median sisältöjä riittävän kriittisesti. Selkeän ja luotettavan tiedon saaminen seksuaalisuudesta on hankalaa ja sitä on liian vähän. Tämän lisäksi ennakko-oletuksiin ja stereotypioihin nojautuen kehitysvammaisten ihmisten seksuaalioikeudet, mukaan lukien oikeus seksuaalikasvatukseen, usein evätään.

Kehitysvammaiset ihmiset kertovat, että seksuaalisen identiteetin kehittäminen on heille tärkeää siirryttäessä aikuisuuteen. Kehitysvammaiset tunnistavat itse myös monia esteitä, jotka vaikeuttavat heidän seksuaalista kehitystään, mukaan lukien seksuaalikasvatuksen puute. Kehitysvammaiset ihmiset kokevat, että seksuaalikasvatus ja tiedon saaminen turvallisesta seksistä ja romanttisista suhteista on heille äärimmäisen tärkeää. Tästä huolimatta kehitysvammaiset ihmiset saavat todennäköisemmin vähemmän seksuaalikasvatusta, kuin vammattomat ja kehitysvammaisilla ihmisillä on laajalti tiedollisia puutteita koskien seksuaalikasvatuksen aiheita, kuten seksitauteja, murrosikää, turvallista seksiä ja seksuaalioikeuksia.

Seksuaalikasvatus on erottamaton osa kaikkea kasvatusta

Seksuaalikasvatuksen tavoitteena on, että ihminen oppii ymmärtämään oman kehonsa toimintaa, omia ja toisten ihmisten oikeuksia sekä seksuaalisuuden eri ulottuvuuksia. Seksuaalikasvatuksessa ei ole kehitysvammaisten ihmisten kohdalla tunnistettu heitä aktiivisina toimijoina, vaan seksuaalisuus on nähty usein luksuslisänä elämään. Seksuaalikasvatus koostuu tyypillisesti kukista ja mehiläisistä ja seksuaalitoiminnoissa korostuvat lähinnä sen mekaaniset ja fyysiset puolet sekä seksuaalimoraali, mutta näitä aiheita kehitysvammaiset eivät ole itse kokeneet hyödyllisiksi. Sen sijaan he toivoisivat paremmin saavutettavia seksuaaliterveyspalveluita ja -neuvontaa sekä mahdollisuuksia omaan seksuaaliseen ilmaisuun. Erityisen merkittävänä asiana kehitysvammaiset ihmiset pitävät muiden ihmisten vaikutusta omiin ihmissuhteisiinsa. He kokevat, että muut ihmiset näkevät heidän seksuaalisuutensa ongelmana.

Kulttuuriset asenteet dominoivat edelleen kehitysvammaisia ihmisiä näkymään ikuisina lapsina ja heiltä kielletään asioita, jotka ovat muille aikuisille itsestään selvyyksiä. Suojelun ja seksuaalisen autonomian ristiriita on usein nähtävillä tutkimuksissa. Toisaalta on haasteellista löytää tasapainoa suojaavan valvonnan ja samalla vapauden ja oikeuksien mahdollistamisessa. Kuitenkin pelkästään riskien välttämiseen pyrkivä toiminta muodostaa esteen ihmisen oikeudelle seksuaaliseen elämään ja vaikeuttaa seksuaalisen identiteetin kehittymistä.

Kulttuurisiin asenteisiin kuuluu myös kaksinapaisesti sukupuolittuneet stereotypiat kehitysvammaisista ihmisistä – naiset nähdään viattomina, naiiveina ja haavoittuvina yksilöinä ja miehet seksuaalisesti aktiivisina ja biologisen vietin vieminä. Suojelun tarve ovat nähty oikeuttajana vammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeuden kontrolloimiseen, ja yhteiskunnassa edelleen on viranomaisilla valta päättää siitä, ketkä saavat täydet ihmisoikeudet ja keneltä niitä evätään. Tärkeää on tarkastella, että missä määrin asenteet vammaisuutta kohtaan tarjoutuvat suoraan yhteiskuntarakenteista.

Seksuaalikasvatus on jonkun muun asia

Seksuaalikasvatuksen esteenä ovat usein uskomukset kehitysvammaisten ihmisten aseksuaalisuudesta, suojelun tarpeesta ja kuinka seksuaalikasvatuksen ajatellaan usein kuuluvan jollekin toiselle ihmiselle. Seksuaalikasvatusta hankaloittaa se, että yksioikoisten ohjenuorien antaminen kehitysvammaisille ihmisille on lähes mahdotonta ihmisten ja vammojen moninaisuuden vuoksi, ja seksuaalikasvatuksen yksilöllistäminen vaatii vaivannäköä.

Yleisesti ottaen tutkimuksissa on selvää, että kehitysvammaisten ihmisten kanssa työskentelevien ihmisten arvot, asenteet ja ennakkoluulot seksuaalisuudesta vaikuttavat annetun seksuaalikasvatuksen laatuun tai sen puutteeseen. Tutkimuksissa on todettu myös, että annetun seksuaalikasvatuksen laatu vaikuttaa kehitysvammaisen ihmisen omaan käsitykseen seksuaalisuudesta ja hänestä itsestään seksuaalisena olentona ja aiheuttaa usein hämmennystä.

Seksuaalisuuteen liittyvistä teemoista itsetyydytys nousee aiheeksi, johon usein suhtaudutaan positiivisesti, vaikka muunlaiseen seksin harjoittamiseen suhtauduttaisiin torjuvasti. Itsetyydytykseen on ehkä helppo suhtautua toimintana, joka ennaltaehkäisee häiritsevää käyttäytymistä julkisesti, mutta onko siihen yhtä helppo suhtautua, jos motivaationa onkin löytää eroottista nautintoa? Toisaalta näkyvä itsetyydytys koetaan ongelmana. Huolet liittyvät usein itsetyydyttämiseen väärissä sosiaalisissa tilanteissa tai henkilö harrastaa itsetyydytystä liian paljon tai liian pitkään. Tässäkin huomioitavaa on, että toiminta itsesään nähdään ongelmana, mutta seksuaalikasvatuksen tai yksityisyyden puutetta ei. Usein seksuaalisuuteen puututaan vain silloin, kun siihen liittyvä käyttäytyminen on haaste jollekulle muulle. ”Normaaliuden” käsite määrittelee ongelman laajuuden ja uskomukset ja arvot asiaan reagoinnin.

Riippuvuus muista riski seksuaaliselle väkivallalle

Iästä riippumatta kehitysvammaiset ihmiset ovat kaksinkertaisessa riskissä kokea seksuaaliväkivaltaa verrattua muuhun väestöön. Varsinkin tarve toisten ihmisten huolenpidolle on paikka suurentuneelle riskille, samoin jos seksuaalisille toiveille pyritään löytämään tyydytystä, ilman oikeanlaista tietoa asiasta. Erityispiirteenä väkivallan kokemuksissa täytyy muistaa myös, että seksuaalisen väkivallan tekijät ovat useimmiten hoivatyöntekijöitä. Myös Suomessa toteutettu kouluterveyskysely toimintarajoitteisten nuorten kokemasta väkivallasta kertoo väkivallan yleisyydestä ja siitä, että väkivaltaa koettiin huolta pitävien aikuisten taholta. Kyseisessä kyselyssä kävi myös ilmi, että toimintarajoitteiset nuoret olivat kokeneet saaneensa apua noin kaksi kertaa harvemmin kuin muut samanikäiset nuoret. Myös aikuisten toimintarajoitteisten ihmisten kokemat väkivallan kokemukset olivat kaksinkertaisia verrattuna muuhun väestöön, ja vastaajien ilmoittamat väkivallan tekijät olivat tyypillisesti vammaisten ihmisten lähipiiriin kuuluvia henkilöitä.

Tietoa seksuaalisuudesta liian vähän

Kehitysvammaisten ihmisten tietämys seksuaalisuuteen liittyvistä asioista on hyvin vähäistä, vaikka he ovat suurentuneessa riskissä joutua seksuaalisen väkivallan uhreiksi. Jopa 71 prosenttia asiaa koskeneeseen tutkimukseen osallistuneista ihmisistä ei osannut kertoa, mitä tarkoittaa raiskaus ja 46 prosenttia ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä, jos ei halunnut kosketusta tai miten sanoa ei. Samaisessa tutkimuksessa 36 prosenttia henkilöistä uskoi, että joku muu teki päätöksen heidän seksuaalisista kokemuksistaan. Toisessa tutkimuksessa 65 prosenttia vastaajista sai matalat pisteet raskautta ja synnytystä koskevista tiedoista ja vain 10 prosenttia osasi kertoa ehkäisystä ja sen käytöstä. Kuitenkin seksuaalisia kokemuksia oli ollut kaikilla kyselyyn vastanneilla ihmisillä. Jopa 97,8 prosenttia kehitysvammaisista ihmisistä on kiinnostunut omasta seksuaalisuudestaan.

Seksuaalikasvatuksen toteutumista edistää parhaiten kehitysvamma-alalla työskentelevien ihmisten koulutus. Kuitenkin ammattilaiset kertovat, ettei heillä ole ollut koskaan tähän aiheeseen liittyvää koulutusta, vaikka jopa kaksi kolmasosaa hoitohenkilökunnasta on kokenut tilanteen, jossa heidän on pitänyt käsitellä asiakkaidensa seksuaalisuutta.

Koulutusta ja asiaan perehtymistä ei voi jättää yksittäisten ammattilaisten henkilökohtaisen paneutumisen varaan. Sen sijaan organisaatioiden ja työyhteisöjen yhteiset käytännöt ja selkeät ohjeet helpottavat ammattilaisten työntekoa sekä antaa luottamusta seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa.

Kommunikaatio on ihmisoikeus

Puhetta tukevaa ja korvaavaa kommunikointia käytetään silloin, kun ihminen kommunikoi mulla tavoin kuin puhuen. Kommunikoinnin apuna voidaan käyttää esimerkiksi viittomia, graafisia merkkejä, morseaakkosia, kirjoitusta, kuvakommunikaatiota ja selkokieltä. Kuvakommunikaation käyttö osana puhetta ja kirjoitettua kieltä lisää asiakkaiden keskittymistä, ymmärrystä ja sitoutumista annettuihin ohjeisiin. Usein ammattilaiset pelkäävät, että puhetta tukevien ja korvaavien menetelmien käyttö häiritsee puheen luonnollista kehittymistä, vaikka tutkimuksissa on todettu juuri päinvastoin. On myös viitteitä siitä, että kuvia ei yleisesti pidetä käyttäjänsä kielenä eikä kuvien osoittamista pidetä vakavasti ilmauksena siitä, että heillä on jotain sanottavaa.

Seksuaalikasvatuksen osana voidaan käsittää myös kehitysvammaisille annettu hoiva, jossa voidaan samalla opettaa kosketuksen, suostumuksen ja itsemääräämisoikeuden periaatteita. Intimiteetti ja fyysinen läheisyys on vahvasti läsnä kehitysvammaisten ihmisten elämässä. Varsinkin, jos kommunikaatiossa on ongelmia, hoivaa antavien tulisi olla tietoisia omista toimintaperiaatteistaan. Yleisesti ottaen avustavat ihmiset ehkä kertovat, mitä tapahtuu ja mitä tehdään, mutta kehitysvammaisella ihmisellä on kuitenkin hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa tapahtuminen kulkuun. Kun ihminen ei itse osaa puhua, toimintakulttuuri edustaa huolta pitävien arvoja ja normeja.

Rajoittunut kuva- ja merkkivarasto ohjaa keskusteluaiheiden valintoja. Puhuvat ihmiset voivat käyttää tuhansia erilaisia käsitteitä, mutta kommunikaation tukimenetelmiä käyttävät ihmiset vain heille valittuja merkkejä ja kuvia. On tyypillistä, että joku muu kuin puhevammainen henkilö valitsee käytettävissä olevan sanaston, eikä puhevammaisilla ihmisellä itsellään ole aina riittäviä taitoja pyytää sellaisia kuvia ja merkkejä, joita he tarvitsisivat. Voidaan kysyä, kuinka paljon kuvia valitsevien ihmisten oma arvomaailma vaikuttaa seksuaalisuudesta keskustelemisen mahdollistamiseen?

Tarvitaan yhdenmukainen ohjeistus

Suomalaiselle vammaispolitiikalle on ollut tyypillistä vammaisten ihmisten ryhmittely ja normalisointi, johon on liittynyt hyvinkin jyrkkiä lääketieteellisiä ja oikeudellisia toimenpiteitä, kuten sterilointia ja avioliittokieltoa. Seksuaalisuus on usein lääketieteellisten merkitysten läpäisemää, ruumiillisesti ja psykologisesti vaikeaa ja rajoitettua, moraalisesti kyseenalaista ja huomattavia riskejä ja uhkia sisältävää.

Ottaen huomioon YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen, jonka myös Suomi on allekirjoittanut, seksuaaliterveyden palveluiden sekä seksuaalikasvatuksen puutteellisuus on huolestuttavaa. Yleissopimuksessa näkyy kautta linjan yksilöllisen itsemääräämisoikeuden, syrjimättömyyden, täysimääräisen osallistumisen, mahdollisuuksien yhdenvertaisuuden, esteettömyyden ja saavutettavuuden periaatteet, jotka kaikki koskettavat laajamittaisesti myös seksuaaliterveyden, seksuaalikasvatuksen ja seksuaalisuuden toteuttamisen palveluita ja mahdollisuuksia.

Organisaatioiden ja palveluiden strukturoiduille ja yhdenmukaisille ohjeistuksille on suuri tarve. Kun seksuaalisuus ei sisälly palvelurakenteisiin, henkilökunnan on käytettävä omaa harkintaa siihen liittyvissä asioissa. Päätökset ja seksuaalikasvatus ovat siksi vahvasti itse kunkin työntekijän henkilökohtaisista asenteista ja arvomaailmoista lähtöisin.

Teksti pohjautuu laajemmalle tekstille, joka on luettavissa kokonaisuudessaan lähdeviitteineen ja lähdeluetteloineen osoitteessa  https://selkoseks.fi/kehitysvammaisuus-ja-seksuaalisuus/