Uutta syvyyttä tuttuun työhön

Voiko tämän asian hoitaa näinkin! Mira Roivas on kokenut monta ahaa-elämystä sen jälkeen, kun hän lähti suorittamaan kehitysvamma-alan erikoisammattitutkintoa Kouvolan Seudun Ammattiopistoon. Hän hakeutui lisäkoulutukseen päivittääkseen tietojaan ja päästäkseen paremmin perille alati muuttuvasta lainsäädännöstä. Konkarihoitaja Roivas katselee nykyisin alaa uusin silmälasein – ei vaaleanpunaisin, vaan syväluotaavin.

”Koulutus on auttanut näkemään asukkaidemme asioita ja elämäntilanteita monipuolisemmin”, pohtii Roivas, joka pitää perhe- ja lomakoti Niittyporttia Kouvolan Saverolla.

Erikoistumiskoulutus kestää puolitoista vuotta ja siihen sisältyy sekä lähi- että etäopiskelua. Kurssien suoritukset tapahtuvat näyttötutkinnoin, ja koulutuksen aikana tehdään kolme kolmen viikon harjoittelujaksoja erityyppisissä työpaikoissa. Opiskelijoita kurssilla on kymmenen, ja kaikilla on vähintään viiden vuoden työkokemus alalta. Eri työpaikoilta tulleet opiskelijat rikastuttavat opintoja ja porukassa syntyy vilkkaita ja hedelmällisiä keskusteluja.

Oma perhekoti

Roivas on ehtinyt työskennellä kehitysvamma-alalla 28 vuotta. Lukion jälkeen hän oli aikeissa lähteä opiskelemaan historian ja maantiedon opettajaksi, mutta ajautui sattumoisin Sylvia-kotiin töihin ja ala vei mennessään. Hän opiskeli kehitysvammaisten hoitajaksi ja työskenteli muun muassa Kuusaan keskuslaitoksessa, nykyisessä Kymenlaakson sairaanhoito- ja sosiaalipalvelujen kuntayhtymä Careassa. 90-luvun alussa hän perusti yksityisen perhekodin lomalaisille, mutta jatkoi työskentelyä Kuusaalla, kunnes jäi lopulta kokonaan yrittäjäksi.

Perhe- ja lomakoti Niittyportissa on viisi asukasta, nuorin on 19-vuotias, vanhin 38. Yksi paikka on asumisharjoittelijalle, jota varten perhekoti osti mukavan kerrostaloasunnon Kuusankosken keskustasta. Perhekodissa on työntekijöinä Roivaksen lisäksi hänen puolisonsa sekä äitinsä. Päivisin asukkaat opiskelevat ja käyvät töissä Carealla, Kouvolan kaupungilla ja Kiipulan erityisammattikoulussa

”Asukkaistamme neljä tulee todennäköisesti asumaan kansamme elämänsä loppuun saakka. Heistä kolme on entisiä nuoria Sylvia-kodista, yksi on ollut meillä jo 18 vuotta”, Roivas kertoo.

Kotiin kuuluu myös Roivasten kaksi lasta, joista esikoinen, kahdeksasluokkalainen tytär on jo ilmoittanut lähtevänsä opiskelemaan hoitoalaa. Niittyportti on koti isolla K:lla, ja työskentelytapoihin kuuluu yhteistyö omaisten kanssa.

”Haluan tarjota asukkaillemme kodin, mutta samalla pidämme tiiviit suhteet heidän vanhempiinsa.
Sitovassa ja haastavassa perhekotityössä Roivasta on auttanut hyvä työmotivaatio – joskus hän jopa miettii, liekö tämä työtä lainkaan.

”Kyllä tämä pääasiassa on elämäntapa”, hän naurahtaa.

Uusi tieto käyttöön

Erikoistumiskoulutus on jaksotettu teemoihin kuten ikääntyviin kehitysvammaisiin, psykiatriaan, vaihtoehtoisiin kommunikointitapoihin, sosiaalipolitiikkaan ja perussairauksiin.

”Tutkimuksista ja eri diagnooseista on tullut paljon uutta tietoa. Ikääntymiseen liittyvässä jaksossa käsiteltiin muun muassa ravitsemusta, psykiatriaa ja viriketoimintaa ja aloin saman tien katsoa vanhempia asukkaitamme eri tavalla. Eräänkin kohdalla tajusin, että tosiaan, hänen jaksamisensa on ikään liittyvää, että häntä ei välttämättä kannata houkutella ulos töiden jälkeen.”

Kommunikointijaksolla Roivas ryhtyi selvittämään, miksi eräs asukkaista viittoi koulussa, mutta kotoa hän suostui kommunikoimaan pelkästään kuvilla. Opiskeluun liittyvän haastepassin suorittaminen koitui oitis perhekodin avuksi. Roivas paneutui viikon kyseisen asukkaan tilanteeseen.

”Hän tekee keittiöhommia ja on niissä hyvin itsenäinen. Iltapalan teemme kuitenkin porukalla ja silloin hän aina hermostuu ja alkaa pompottaa toista asukasta. Mietin usein, miksi hän komentaa nimenomaan tätä kyseistä henkilöä. Laitoin heidät tekemään yhdessä hommia ja ohjasin toista asukasta toimimaan tilanteessa siten, että hän ei jäisi alakynteen. Arkea haittaavaan asiaan löytyi ratkaisu!”

Räätälöidyt tapaukset ja niiden syvällinen läpikäyminen antoivat monta hyvää työkalua perhekodille.

”Luulin tuntevani asukkaamme, mutta nyt näen, että voin tehdä paljon enemmän heidän hyväkseen.”

Harjoittelu herätti

Roivas suoritti työharjoittelut sekä tutkintoon liittyvät näytöt Carean Kuusaan kehitysvammapalveluissa, jossa hän työskenteli kehitysvammapsykiatrian osastolla jo ennen perhekotiyrittäjäksi ryhtymistään. Harjoittelujaksolla hän hämmästyi, sillä toimintatavat olivat hänen mielestään muuttuneet huonompaan suuntaan.

”Näytti siltä, että nykyisin mennään peppu edellä puuhun eikä asukkaiden hyvinvointia ajatella riittävästi. Jos osastolla on kaksi pyörätuolilla kulkevaa ja muutama levoton asukas kahden hoitajan vastuulla, ei sieltä ainakaan ulos lähdetä.”

Roivasta ihmetytti myös, miksi työntekijöiden määrä on yksiköissä vähennetty minimiin, mutta samaan aikaan tietokoneilla näplääminen on lisääntynyt.

”Osastoilla asioita kirjataan kirjaamasta päästyä. Se vie yhden ihmisen ajan kokonaan ja on asukkailta pois.”

Hän pani myös merkille, että turhat pykälät ja säädökset ovat alkaneet syödä aktiivista hoitotyötä. Esimerkkinä hän mainitsee sukelluskurssin, jonka työntekijät joutuvat suorittamaan saadakseen viedä asukkaat uimahalliin.

Vaikka Roivaksen kokemukset työharjoittelujaksoista hätkähdyttivät, ne myös antoivat paljon ammatillisesti. Oman perhekotityön merkitys vahvistui ja luottamus omaan hoitoetiikkaan kirkastui.

Työyhteisön tueksi

Erityisammattitutkinnossa Roivas on saanut ammatillista tukea, josta hän ei yksinpuurtavana perhekodin äitinä ollut osannut edes haaveilla. Ajatusten vaihtaminen erilaisista taustoista tulleiden kollegojen kanssa on saanut monta lamppua syttymään. Hän pani myös merkille, että kehitysvamma-alalla on niin monenlaisia työpaikkoja, etteivät edes saman alan ammattilaiset tunne toistensa työtä.

”Hyvä esimerkki oli se kun suoritimme opiskelijakaverini kanssa harjoittelun samassa yksikössä, mutta näimme asiat siellä aivan eri tavalla. Jos ei ole aiemmin ollut laitoksessa, kokemus voi olla negatiivinen. On ehkä vaikea ymmärtää, miksi asukas pannaan nukkumaan muovipatjalle, jos ei tiedä, että tavallisen patjan hän pilkkoisi yöllä ja söisi sen. Oudoilta näyttävissä asioissa on usein kyse turvallisuudesta”, hän pohtii laitosarkea.

Laitoshoito vaatii hänen mielestään kehittämistä, ja eräs tapa siihen on työntekijöiden motivaation lisääminen koulutuksen avulla. Jo yhdenkin hoitajan lisäkoulutus voi parhaimmillaan versoa uutta koko osastolle.

Ristiriitainen koulutusviidakko

Roivas pitää järjettömänä, että samaan aikaan kun perhekotipaikkoja tarvitaan lisää, niiden perustaminen on tehty yhä hankalammaksi. Nykyisin ei esimerkiksi perhekodin vetäjäksi enää kelpaa vanhan koulutuksen saanut kehitysvammaisten hoitaja, vaan nyt pitäisi olla sosionomi.

”Perhekodissamme kävi läänin sosiaalitarkastaja, joka sanoi, ettei koulutukseni riitä. Enkö yhtäkkiä olekaan pätevä, vaikka olen tehnyt tätä työtä yhteensä 28 vuotta!”

Vanhan koulutuksen saaneet kehitysvammaisten hoitajat eivät enää kelpaa myöskään lääkkeitä jakamaan. Roivas antaa asiasta käytännön ääriesimerkin:

”En saa antaa yhtä pientä hormonipilleriä asukkaallemme, mutta hänen äitinsä voi käydä sen antamassa.”

Hänestä kehitysvammaisille henkilöille on järjestettävä mahdollisimmat pätevät hoitajat. Siksi alan hoitajakoulutus pitäisi palauttaa entiseen malliin, jolloin koulutus keskittyi pelkästään kehitysvammaisten ihmisten asioihin. Lähihoitajakoulutuksessa kehitysvammaisuuteen perehtyminen on sen sijaan vain ohutta pintaraapaisua.

Koulutusvaatimusten lisäksi kuntien kilpailutuslaki tuo perhekotien elämään ylimääräistä epävarmuutta. Eräällä Niittyportissa kymmenen vuotta asuneella miehellä oli jo uhkana poismuutto, kun hänen kotikunnassaan tarjouskilpailun voitti iso hoitoalan yritys.

”Omaiset kuitenkin saivat kunnan ymmärtämään, että hänen kotinsa on meillä. Kilpailutus on järjetöntä, sillä siinä ratkaisee 80-prosenttisesti hinta”, hän manailee.

Roivas pitää tuoreen erikoisammattitutkinnon lisäksi tärkeänä Perhehoitoliiton järjestämiä koulutuksia ja tapahtumia. Vahvaa vertaistukea Niittyportti saa myös perhekotiystäviltään, hämeenkoskelaiselta Vipusentuvan perhekodilta. Porukalla nämä kaksi perhekotia tekevät muun muassa yhteisiä reissuja.

Ikä ei este

Ennen valmistumistaan Roivaksella on vielä edessä lopputyön tekeminen. Hän suunnitteli aiheeksi empiiristä tutkimusta siitä, millaisia kokemuksia kehitysvammaisten perhekoti saa muuttaessaan vuodeksi ulkomaille. Aihe olisi ollut hauska ja läheinen, sillä Niittyportin väki käy vuosittain ulkomailla. Mutta suunnitelma tyssäsi suomalaiseen byrokratiaan, joka heitti kapuloita rattaisiin.

”Esteeksi tulivat lait ja säädökset muun muassa terveydenhuollosta, asukkaiden päivätoiminnasta, koulutuksesta ja rahaliikenteestä. Luovuin aiheesta ja teen lopputyönäni perhekodillemme ensimmäiset internetsivut.”

Koulutus herätti myös henkilökohtaisen uteliaisuuden opiskelua kohtaan. Hyvin edenneiden opintojen myötä 47-vuotias Roivas vakuuttui, että hoksottimet ovat yhä terässä. Hän ei pidä mahdottomana, vaikka lähitulevaisuudessa hakeutuisi suorittamaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa saadakseen sosionomin paperit. Tosin sosionominakaan hän ei ryhtyisi hallinto- tai johtotehtäviin. Hän haluaa olla arjessaan mahdollisimman lähellä kehitysvammaisia ihmisiä.

”Rahasta tätä ei tehdä, vaan rakkaudesta. Ja ikinä en aio lähteä alalta pois”, hän vakuuttaa.

Rakkaudestakin tehty työ voi uuvuttaa, ja pitkä ura vaativassa työssä saattaa syödä motivaatiota.

”Suosittelen erikoisammattitutkintoa kaikille hoitajille, etenkin vanhemmille. Koulutus antaa työpaikoille keinoja ja vaihtoehtoja ongelmien käsittelyyn”, hän kannustaa.

Kehitysvamma-alan erikoisammattitutkinnon voi suorittaa useissa ammatti-opistoissa eri puolilla Suomea. Lisätietoja koulutuspaikoista ja alkamisajankohdista löytyy netistä haulla: kehitysvammaisten erikoisammattitutkinto.