Maria Arvio kehitysvammalääketieteen professoriksi

Uutta viisivuotista professuuria on suunniteltu jo pitkään ja virka oli alun alkaen tehty mittatilaustyönä nyt 63-vuotiaalle lastenneurologi LKT Maria Arviolle, jonka työura saa näin komean loppuhuipennuksen.

Professuuria rahoittavat KTO – Kehitysvamma-alan tuki- ja osaamiskeskus sekä Varsinais-Suomen erityishuoltopiirin kuntayhtymä. Arvion työmaa on tähänkin asti ollut siroteltuna moneen paikkaan, mutta professuurin myötä toimialue laajenee entisestään.

Arvio hoitaa omaa virkaansa Lahdessa 30 prosenttia työajastaan. Toinen 30 prosenttia kuluu Varsinais-Suomen erityishuoltopiirin palveluksessa, jossa hän työskentelee lääkärinä. Myös professuuri, joka jakaantuu Oulun ja Turun yliopistojen välille, vie työajasta 30 prosenttia. Loput 10 prosenttia on Arvion omaa aikaa.

Lastentaudista aikuisten oireyhtymiksi

Professori Maria Arvio valmistui lääkäriksi vuonna 1978. Tällöin kehitysvammaisuutta pidettiin ”lastentautina”, koska valtaosa kehitysvammaisista ihmisistä kuoli alle 20-vuotiaina. Myös kehitysvammalääketiede oli vielä lastenkengissä, eikä erilaisia kehitysvammaisuuden muotoja tunnettu kovinkaan hyvin. Eritoten autismin kirjon ihmisten oireet herättivät suurta hämmennystä.

”Varmaan he kuolivat siihen, ettei heitä ymmärretty”, pohtii Arvio.

Seuraavien vuosikymmenten aikana kehitysvammaisten ihmisten keskimääräinen eliniän odote nousi huomattavasti. Siihen vaikutti sekä lääketieteen, sydän- ja aivokirurgian, kehittyminen että kehitysvammaisuuden laajemman ymmärryksen lisääntyminen ja myös asumisolojen ja palvelujen paraneminen.

Kehitysvammaisten ihmisten eliniän nousun seurauksena eri oireyhtymiin liittyvät terveydelliset ongelmat ovat uusi haaste, jonka lääkärit kohtaavat entistä useammin työssään. Arvion keskeinen tehtävä professorin virassa onkin kartoittaa ikääntyvien kehitysvammaisten henkilöiden palveluntarpeita sekä tutkia eri oireyhtymiin liittyviä terveysongelmia.

Suomessa alan huippuosaamista

Suomi ja Hollanti ovat ainoita Euroopan maita, joissa koulutetaan kehitysvammalääkäreitä, ja niiden kehitysvammalääketieteen osaaminen on Euroopan huippua. Syynä tähän on yllättäen pitkä laitoskulttuuriperinne molemmissa maissa.

”Hollannissa suuria kehitysvammalaitoksia on vielä nykyäänkin paljon ja niiden kylkiäisenä myös kehitysvammalääkäreitä. Siellä lääkäriksi juuri valmistunut henkilö voi erikoistua suoraan kehitysvammalääkäriksi. Suomessa vaatimuksena on, että lääkärin pitää ensin erikoistua jollekin erikoisalalle ennen kuin on mahdollista erikoistua kehitysvammalääkäriksi.

Sen sijaan esimerkiksi Pohjoismaissa laitokset hävitettiin aikapäiviä sitten ja siksi siellä ei ole myöskään koulutettu lääkäreitä laitoksia varten.

Lääkäreille koulutusta

Suomessa laitosten hajauttamisen yhteydessä on lakkautettu myös kehitysvammalääkäreiden virkoja. Kehitysvammaisten ihmisten pitäisi saada lääkäripalvelunsa tavallisista terveyskeskuksista.

Monessa suuremmassa kaupungissa on ainakin yksi nimetty terveyskeskuslääkäri, jolle keskitetään alueen kehitysvammaisia potilaita. Lääkäripulasta huolimatta pyrkimys on, että jokaisessa kaupungissa olisi oma kehitysvammalääkäri.

”Terveyskeskuslääkäri näkee kuitenkin vuodessa korkeintaan muutamia kehitysvammaisia potilaita. Usein terveyskeskuslääkäri on helisemässä heidän kanssaan, sillä kehitysvammaiset ihmiset ovat erittäin heterogeeninen ihmisjoukko. Heidän välillään on paljon suurempia eroavaisuuksia kuin vammattomilla ihmisillä keskenään, joten oikean diagnoosin tekeminen voi olla erittäin vaikea tehtävä. Kehitysvammaiset ihmiset eivät monesti myöskään osaa kuvailla, mikä heitä vaivaa. Tämän vuoksi kehitysvammalääkäreille on edelleen tarvetta”, Arvio toteaa.

Tärkeä osa Arvion työtä kehitysvammalääketieteen professorina onkin lääkäri- ja erikoislääkärikoulutukseen liittyvä opetustyö.