Yhteisö syntyy, kun uskaltaa pyytää apua
Avun pyytäminen on yksin puurtamaan tottuneille sisukkaille suomalaisille usein vaikeaa, mutta se kannattaisi. Auttaminen tuo hyvää mieltä myös auttajalle, ja samalla se lisää yhteisöllisyyttä, muistuttaa Elsa Havas, jolla on kokemusta yhteisöjen rakentamisesta niin pakolaisleiriltä Kreikasta kuin monimuotoiselta amsterdamilaiselta asuinalueelta.
Lapsena Elsa Havas kertoo olleensa ”Peppi-Eemeli”, omaperäinen tyyppi, joka kuitenkin katosi pitkäksi aikaa teinivuosina. Pienellä 5000 asukkaan Hankasalmella ei ollut välttämättä hyvä erottua aina joukosta.
Koulun jälkeen hän päätyi Vierumäelle opiskelemaan liikunta-alaa. Soveltava liikunta oli yksi suuntautumisvaihtoehdoista.
”Hankasalmella olin oppinut, että kaikki ovat melko samanlaisia. Siellä ei ollut paljon monimuotoisuutta. Vierumäelle tuli vierailulle ihmisiä Kaarisillasta. Seurasin kohtaamisia, joissa näin paljon kunnioitusta ja yhdenvertaisuutta. Koin, että tuo on kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt. Vieläkin sen muistaminen herkistyttää. Se hetki johti minut mielenkiintoisiin seikkailuihin. Suuntauduin soveltavaan liikuntaan, ja olen tehnyt sitä psykiatrisessa sairaalassa Kellokoskella, vankilassa, Special Olympics -urheilijoiden kanssa, ja ollut Haaga-Heliassa soveltavan liikunnan opettajana.”
Urheilupsykologin jatko-opinnot Jyväskylän yliopistossa veivät hänet Kreikkaan, jossa osa opinnoista tapahtui. Valmistuttuaan hän sai puhelinsoiton, jossa häntä pyydettiin palaamaan Kreikkaan tekemään väitöskirjaa naisten liikuntaryhmästä pakolaisleirillä.
”Tämä tulee olemaan aika mahdoton tehtävä, mutta uskomme että pystyt siihen, minulle sanottiin. Tehtävänä oli luoda liikuntaohjelma, johon Kreikassa pakolaisleirillä olevat naiset tulisivat ja jossa he pysyisivät.”
Alkulähtökohta ei ollut helppo. Kyseessä oli 3500 ihmisen pakolaisleiri, saapumisleirin jälkeinen paikka, jossa odotettiin viranomaisten turvapaikkapäätöksiä. Korona oli vielä päällä, ja siihen yhdistyi ramadanin paastoaika ja kuumuus.
”Suurin osa pakolaisleirin naisista oli muslimeita, ja heille ei ollut sopivaa harrastaa liikuntaa tai tanssia miesten nähden. Muutenkin liikuntaan suhtauduttiin enemmän asiana, joka on vaarallista eikä minua varten. Naisten paikka ei ollut palloa potkimassa.”
Tärkeintä on kuunnella
”En puhunut kenenkään kanssa samaa kieltä. Ensimmäinen tehtäväni oli löytää joku, joka osaisi englantia ja pystyisi kääntämään. Aloin kerätä porukkaa ja oppia heiltä haasteista: miksi liikunta kiinnostaa ja miksi se ei ehkä kiinnosta. Kuuntelu oli kaikista tärkeintä.”
”Menin muutaman naisen kotiin heidän konttiinsa, panimme musiikin päälle ja aloimme tanssia. Lapset olivat innoissaan: Äiti tanssii! Sana alkoi kiiriä – tällaista tapahtuu leirissä. Pikkuhiljaa syntyi luottamus.”
Ihmisten tilanne pakolaisleirillä oli vaikea. Turvapaikan hakeminen oli kesken ja mielessä paljon muitakin asioita kuin se, lähteäkö pelaamaan palloa. Alussa Elsa Havas kävi koputtelemassa ovelta ovelle ja muistuttamassa liikuntahetkistä.
Lopulta koossa oli sadan naisen porukka, joka vaelsi leirin ulkopuoliselle hiekkakentälle ja otti mukaan jalkapallot ja lentopallot. Miehet olivat uteliaita ja halusivat nähdä, mihin naiset lähtevät, mutta Elsa toimi portinvartijana, ja heiltä oli pääsy kielletty.
Autonomia, kompetenssi ja yhteenkuuluvuus
Elsa Havas on havainnut, että kolmen perustarpeen täytyy täyttyä, jotta ihmiset ovat sisäisesti motivoituneita osallistumaan yhteisölliseen toimintaan. Nämä tarpeet ovat autonomia, kompetenssi ja yhteenkuuluvuus. Havas kutsuu tätä itsemääräämisteoriaksi.
”Jos pystyt toiminnassasi turvaamaan nämä, ihmiset tulevat sinne omasta halustaan – ei siksi, että he saavat siitä jonkun palkkion.”
”Pakolaisleirin naiset saivat vuorotellen päättää, mitä musiikkia soitetaan. He saivat toteuttaa autonomiaansa. Teinityttö, joka oli erittäin arka, oli hyvä nyrkkeilijä. Pyysin häntä mukaan ohjaamaan seuraavaa tuntia. Hän sai kompetenssin kokemuksen – tuntea, että hän on hyvä ja hän voi nousta johtajuusasemaan. Hänen silmänsä loistivat!”
Oman unelman vuoro
Kreikan jälkeen Elsa Havas koki, että olisi aika toteuttaa oma unelmansa. Hän muutti Amsterdamiin.
”Muutin järven rannalle, ympärillä oli rantaraitti ja maisema tuntui kotoisasti Jyväskylältä. Puuttui vain saunalautta, joita Jyväskylässä kelluu järvellä.”
”Olin muuttanut uuteen paikkaan, jossa minulla ei ollut vielä tuttuja. Olin työtön ja rutiköyhä.”
Elsa huomasi, että aamuisin naapureita hiippaili rannalle päin. He menivät uimaan. Niin Elsakin päätti aloittaa kylmäuinnin harrastamisen, mitä hän ei koskaan Suomessa ollut tehnyt.
”70-vuotias Frans, eläköitynyt professori, kuului porukkaan. Hänen kanssaan mietimme, miten kivaa olisi mennä saunaan kylmän uinnin jälkeen. Ajattelin, että suomalaisena olisi varmasti minun tehtäväni hommata meille se sauna. Rannassa oli valmiina lautta, ja ehdotin, että rakennetaan sauna sen päälle. Frans totesi, että hänellä on elämässä tylsä vaihe, kun työyhteisöä ei enää ole, hän lähtee mukaan hankkeeseen. Nyt meillä oli Fransin kanssa yhteinen unelma!”
Älä ryövää toiselta onnellisuushormoneita
Elsalla ei ollut käytännön tietoa, miten asiat toimivat Hollannissa. Mitä lainsäädäntö sanoo, mistä pitää kysyä lupia, miten hanketta voisi rahoittaa. Oli pakko pyytää apua.
”Meille suomalaisille sisu on aikamoinen juttu, yritämme yksin pärjätä. Avun pyytäminen on vaikeaa, mutta se on yhteisön avain. Frans oli ensimmäinen apurini. Hän oli ensimmäinen, jonka olin osallistanut unelmaani.”
Elsa Havas korostaa, että yhteisö ei synny yksin puurtamalla, vaan se syntyy pyytämällä apua ja olemalla haavoittuvainen.
”Englannin kielen ilmaisu ”helper’s high” tarkoittaa, että kun autat jotakuta, kehossa erittyy onnellisuuden hormoneja. Jos yksin puurrat pyytämättä apua, ryöväät toiselta mahdollisuuden näihin onnellisuushormoneihin. Tämä pysäytti minut ja sai minut pyytämään apua.”
Mutta entä jos se, jolta apua pyydetään, onkin jo ennestään stressaantunut, mutta ei kehtaa kieltäytyä avunpyynnöstä? Tätä moni suomalainen miettii, kun päätyy jatkamaan yksin ja sisulla.
”Yhteisön kulttuuri pitää luoda sellaiseksi, että siellä uskaltaa myös kieltäytyä silloin, kun ei ole voimavaroja auttaa. Mutta ei ole avun pyytäjän asia päättää toisen puolesta, onko toisella mahdollisuus auttaa vai ei.”
Yksi osa Amsterdamin Warm Hearts Sauna -yhteisön toimintaa on tällä hetkellä WhatsApp-ryhmä, joka on pelkästään avun pyytämistä varten. Siellä ei käydä muuta keskustelua, ainoastaan pyydetään apua.
Saunasta tuli väline arvojen toteuttamiseen
Kun saunaidea alkoi elää, Elsa Havas pohti, ettei bisnes kuitenkaan ehkä olisi hänen juttunsa. Hän alkoi miettiä, voisiko sauna olla väline, jolla hän voisi tuoda arvojaan tähän maailmaan. Pakolaisleirin kokemus oli tuoreena mielessä. Myös Amsterdamin kotia lähellä oli vastaanottokeskus.
”Olin nähnyt, miten tärkeää on osallistaminen. Tiesin, miten ihmiset suhtautuvat turvapaikanhakijoihin pelkkinä numeroina, vaikka jokaisen numeron takana on ihminen, jolla on taitoja ja osaamista. Turvapaikkaprosessin aikana ei pääse tekemään töitä, ei opiskelemaan. Odotat vain, onko päätös kyllä vai ei. Halusin kokeilla, voisimmeko osallistaa heidät saunan rakentamiseen.”
Saunasta päätettiin tehdä kaikille avoin kohtaamispaikka, ei sellainen hieno ja kallis spa, joita Hollannissa on paljon.
”Mitä jos se olisi ilmainen? Sen sijaan, että ihmiset maksaisivat sisäänpääsystä, heidän pitäisi tehdä jotain hyvää. Se saisi aikaan hyväntekemisen lumipalloefektin.”
Sillä periaatteella saunaa alettiin puuhata. Jokaisen, joka tulee saunaan, pitää tehdä itse valitsemansa hyvä teko. Hyvät teot kerätään ja niitä jaetaan somessa, ja inspiroidaan ihmisiä tekemään samaa.
”Yhteisön rakentamisesta ei tule mitään, jos haluat olla kaikille kaikkea. Uskalsin olla kolme vuotta sitten niin kristallinkirkas, että ne ihmiset tulivat mukaan, joiden sisimmässä tällainen ajattelu resonoi, mutta ne, joita tällainen ei kiinnosta, pysyivät poissa.”
Epäonnistuminen yhdistää
Unelmasta tehtiin tavoite hakemalla sille rahoitusta.
”Amsterdamissa voi saada rahoitusta, jos esittää hyvän idean ja naapurustossa löytyy sille kannatusta. Laitoimme saunalautan ideaksi ja toivoimme, että naapurusto äänestää sitä.”
”Meidän naapurustomme on Itä-Helsingin ja Jyväskylän yhteentulema. Kaupunginosassa on yli 170 kansalaisuutta. Epäilimme, että monet eivät innostuisi saunasta, jollemme saisi heitä osallistettua hankkeeseen. Moni ei edes tiennyt, mikä saunalautta on. Tapasimme paljon erilaisia ihmisiä, naapureita, kutsuimme heitä keskustelemaan, millaista toiminta voisi olla. Postittelimme kirjeitä kaupungin virkamiehille kysyen, mitä lupia tarvitaan ja kuka voisi auttaa.”
”Kun saimme luvat, se oli suuri voitto monelle poliitikolle, joka oli meitä tukenut. He pystyivät sanomaan, että olivat mukana rakentamassa tätä. Tästä opimme, että kannattaa ottaa toimintaympäristö mukaan, antaa heille kokemus, että he voivat olla osa villiä unelmaa.”
Pettymys iski kuitenkin sinä hetkenä, kun rahoituspäätökset julkistettiin ja saunalautta ei saanut kaupungin tukea.
”Olin jo luovuttamassa ja mietin, että se oli sitten tässä – ei kun kohti uutta unelmaa. Mutta muut olivatkin eri mieltä! Tämä oli vasta ensimmäinen yritys, emme me luovuta, minulle sanottiin. Sinä hetkenä ymmärsin, että minun unelmastani oli tullut meidän unelma. Kipuilu yhdistää enemmän kuin voitto.”
”Meillä oli jo somekanavat, ja siellä piti kertoa, että emme saaneetkaan rahoitusta. Mutta silloin ilmestyi ensimmäinen sponsori, Horizon Cabins, yritys joka rakentaa saunamökkejä. He halusivat antaa meille saunan ilmaiseksi!”
Sauna toteutui. Avajaisia juhlittiin näyttävästi: oli ruokaa, juomaa, livemusiikkia ja taidehuutokauppa. Keskellä talvea, joulukuussa, ulkoilmatapahtumassa oli mukana 300 ihmistä.
Nyt vuosi avajaisten jälkeen mukana on 150 vapaaehtoista. Toimintaa pyörittämään on perustettu säätiö.
”Ihmiset löytävät meidät somesta ja netistä, he käyvät saunassa ja haluavat liittyä vapaaehtoisiksi. Mukana on ihmisiä yli 70 kansalaisuudesta. Meillä on maailman paras yhteisö. Keskiviikkoisin ja lauantaisin hyväntekijöiden sauna seilaa järvellä vapaaehtoisten voimin. Keskustelu alkaa aina siitä, mitä hyvää olet tehnyt. Ei työasioita, ei titteleitä”, Elsa Havas kertoo.
Yhteisöön mahtuu hyvin erilaisia ihmisiä, ja toimintaa on mukautettu heidän tarpeisiinsa. Mukana on muun muassa pari onnettomuudessa aivovamman saanutta vapaaehtoista, joiden on vaikea olla äänekkäissä tiloissa. Heidän aloitteestaan on perustettu hiljaiset saunavuorot.
Vastuu tekee faneista yhteisön
On eri asia rakentaa saunaa yhdessä kuin kutsua ihmiset valmiiseen saunaan, Elsa Havas korostaa. Yhteisön syntyminen vaatii, että joku laittaa itsensä likoon, mutta todellinen yhteisö paljastuu sitten, kun vetäjä päästää irti.
”Yhteisössä on tärkeää uskaltaa olla keskeneräinen. Nämä ihmiset ovat naulanneet lautoja, rakentaneet saunaa. He ovat kokoontuneet joka toinen viikko suunnittelemaan toimintaa. Yhteisöstä on tullut tosi monimuotoinen ja siellä on hyvin erilaisia ihmisiä. Jokaiselle on löytynyt tapa, millä he voivat osallistua, myös luonteeltaan introvertimmille. Jokainen saa tehdä sitä, mitä itse haluaa ja missä on hyvä.”
”Kun ihmiset ovat olleet itse mukana rakentamassa toimintaa, miksi he lähtisivät pois? Usein tehdään se virhe, että halutaan tehdä hienoa ja valmista ja kutsua sitten ihmiset sinne. Mutta vastuu tekee faneista yhteisön.”
Kirjoita kommentti