“Höyriä ja houruja”

Vammaisten ihmisten elämästä kertovia historiallisia dokumentteja on olemassa hyvin vähän, joten heidän historiansa on monelta osin hämärän peitossa.

”Luulisi, että eri tavoin vammaisia ihmisiä olisi ollut entisaikoina vähintään yhtä paljon kuin nykyisinkin, mutta luultavasti useimmat kuolivat jo synnytyksessä, niin ettei heitä jäänyt kruunun tai kirkon vaivoiksi. Aikuisikään päässeet kehitysvammaiset ihmiset on todennäköisesti luettu ruotuvaivaisiksi samalla tavoin kuin esimerkiksi vanhukset, orvot ja syystä tai toisesta työkyvyttömät ihmiset”, kiteyttää historioitsija Teemu Keskisarja, joka tutkii työkseen Suomen historiaa niin pitkältä ajalta kuin sitä riittää.

Keskisarjan näkemyksen mukaan vammaisten ihmisten kohtelu Suomessa oli menneinä vuosisatoina varsin inhimillistä, kun otetaan huomioon, kuinka äärimmäisen niukat resurssit yhteisöillä oli, eikä myöskään ollut ammattitaitoisia ihmisiä, jotka olisivat ymmärtäneet, mistä vammaisuudessa oli kyse.

Parhaintakaan lääketieteellistä osaamista edustavat Turun Akatemian tai Tukholman Collegium Medicumin lääkärit eivät vielä 1700-luvulla osanneet nähdä eroa kehitysvammaisten ja psyykkisesti sairaiden ihmisten välillä, vaan heitä kaikkia pidettiin ’houruina’. Osa lääkäreistä uskoi oireiden aiheuttajiksi jopa pahoja henkiä.

”Hulluutta yritettiin myös parantaa periaatteena pahalla paha pois ajettakoon, eli mahdollisimman rankoilla keinoilla. Se ei johtunut ihmisten pirullisuudesta, vaan keinojen täydellisestä puutteesta.

Lääkärikuntaa oli ylipäänsä todella vähän ja työtä oli hyvin paljon. Siksi resurssit käytettiin ensisijaisesti todella vakavasti lääkärinapua tarvitsevien ihmisten hoitoon, eikä lääkäreiltä liiennyt aikaa pohtia lievempiä tapauksia”, Keskisarja valottaa.

Kristinusko vaikutti kohteluun

Kristilliseen etiikkaan kuului heikompiosaisista huolehtimisen ihanne. Vammaisten ihmisten kohtelu oli kuitenkin kaksijakoista ja ristiriitaista. Toisaalta painotettiin vammaisuuden syyksi syntiä tai paholaisen valtaa, mutta toisaalta vammaiset ihmiset olivat kirkon armeliaisuuden kohteena. Vammaisten ihmisten oli hyväksyttävä Jumalan asettama osansa, mutta heitä oli silti autettava, koska joidenkin näkemyksien mukaan he olivat Jumalan ja Jeesuksen erityissuojeluksessa ja pääsivät ensimmäisenä Jumalan valtakuntaan. Kirkko kuitenkin kielsi päästämästä ripille ja siten ehtoolliselle, kummiksi tai avioliittoonkaan ’höyriä’, jotka eivät kyenneet ymmärtämään kristinuskon peruskappaleita.

”Kaupunkien ja pitäjien oli huolehdittava omista vaivaisistaan almuja antamalla. Myös paikallinen papisto järjesteli vaivaisavun keräämistä ja jakelua muun muassa kolehdein ja lahjoituksin niille, joilla ei ollut sukua huolehtimassa. Lisäksi kirkkoherrojen johtamissa pitäjänkokouksissa päätettiin, keille voitiin tarjota kattoa pään päälle vaivaistuvissa”, kuvailee 1500-1700-lukujen historiaan perehtynyt tutkijatohtori Riikka Miettinen Tampereen yliopistosta.

Kristinusko vaikutti myös rikoksen tehneiden kehitysvammaisten ihmisten rangaistukseen.

”Heitä kohdeltiin oikeudessa muita lempeämmin sillä hulluja ja unissakävelijöitä ei yleensä teloitettu. Tämä laki oli johdettu Ruotsin lakiin Vanhasta Testamentista, eli syyntakeettomuuden käsite on tunnettu jo hyvin pitkään. Oli jo vanhastaan tiedetty ja tunnistettu, että jotkut ihmiset eivät ole vastuussa omista teoistaan, eikä kristilliseen maailmankäsitykseen kuulunut halu päästää ihmisiä päiviltä”, Keskisarja huomauttaa.

Renkejä ja piikoja

Miettinen kertoo, että 1600-1700-luvuilla eri tavoin vammaisten ihmisten odotettiin osallistuvan työntekoon kykyjensä mukaan, sillä työkyvyn merkitys oli ajan kulttuurissa keskeinen. Kirkko korosti ahkeruuden ja työnteon tärkeyttä ja jo hengissä pysyminenkin edellytti kunkin kykyjen ja voimien mukaisten töiden tekemistä. Maatalouteen perustuva työelämä ja tuotanto tarjosivat monenlaisia töitä myös eri tavoin vammaisille ihmisille. Talonpoikaistalouden ylläpito sisälsi monia fyysisesti raskaita töitä, mutta työelämä ei ollut nykyaikaan verrattuna niin tiivistä, nopeatahtista ja älyllisesti vaativaa tai kuormittavaa. Siten esimerkiksi iäkkäät hoitivat lapsia, laittoivat ruokaa ja tekivät muita kevyempiä kotitöitä. ’Raajarikot’ paimensivat karjaa ja kehitysvammaiset saattoivat työskennellä pelloilla, metsätöissä, renkeinä tai piikoina, ja olivat sikäli myös työyhteisöjensä tuottavia jäseniä.

1700-luvun jälkipuoliskolla alkoi yleistyä ns. ruotuhoito, eli kukin pitäjän ruotuhoitoon otettu työkyvytön vaivainen kiersi tietyissä taloissa, joissa häntä elätti kukin talo vuorollaan, tai hän asui pysyvämmin yhdessä taloista siten, että muutkin ruodun jäsenet osallistuivat kuluihin. Jotkut ruotuvaivaisista asuivat omillaan esimerkiksi kylän liepeillä pikkumökissä, johon ruodun talolliset toivat elintarvikkeita ja muita tarpeita.

”Monille suvuille ja yhteisöille saattoi olla vaikeaa elättää kaikki jäsenensä tai järjestää heille kattoa pään päälle.  Omissa aineistoissani vastaan tulleet kehitysvammaisisiksi tulkittavissa olevat henkilöt elelivät kuitenkin lähes järjestään vanhempiensa tai muiden sukulaistensa luona, töitä tehden ja tavallista elämää viettäen. Vasta viimehädässä turvauduttiin valtakunnan vähiin hospitaaleihin tai vaivaistupiin, joissa oli tilaa vain murto-osalle vaivaisista”, Miettinen valaisee.

Hospitaaleissa olot olivat ankeat, mutta myös hourujen kotihoito saattoi olla varsin suoraviivaista aivan käytännön syistä, jos esimerkiksi 10 neliön kokoisessa savupirtissä asui toistakymmentä ihmistä.

”Niin pienissä tiloissa vaarallisesti käyttäytyvät ihmiset kahlehdittiin turvallisuussyistä seinään, jotta he eivät pääsisi vahingoittamaan itseään tai muita. Nimitys seinähullu on peräisin tästä käytännöstä”, Keskisarja paljastaa.

Vaihdokkaita ja synnin palkkoja

Synnynnäinen vammaisuus voitiin selittää äidin raskaudenaikaisella kaatumisella tai eläimen puremalla. Eritoten raskausaikaisten säikähdysten ja muiden draamojen uskottiin voivan aiheuttaa erilaisia poikkeavuuksia lapsessa.

Monien tutkijoiden mukaan lapsen vammaisuuden oletettiin joissain tapauksissa johtuvan myös vanhempien tekemästä synnistä tai paholaisen tempuista. Ns. sama samaa -periaate selittää uskomusta, jonka mukaan vammaisen henkilön näkeminen raskaana ollessa saattoi johtaa tulevan lapsen vammaisuuteen. Esimerkiksi Tukholmassa kehotettiin vuonna 1731 kaikkia vammaisia pysymään pois näkyviltä ja heitä kiellettiin näyttämästä vammaansa ilman lupaa. Kansan keskuudessa liikkui myös uskomuksia, joiden mukaan jokin paha olento saattaa vaihtaa ihmislapsen tilalle vaihdokkaan, eli epämuodostuneen, eläimenkaltaisen olennon. Riski oli suurimmillaan, jos äiti synnytti salaa yksin tai esimerkiksi pellolla tai ulkorakennuksessa.

Kohti lisääntyvää ymmärrystä

”Kiinnostus kehitysvammaisia ihmisiä kohtaan virisi 1700-luvun puolelta lähtien ja lääketieteessä alettiin kehittää lisää selitysmalleja. Kehitysvammaisuuden katsottiin olevan perinnöllistä tai johtuvan erilaisista hermojärjestelmän vaurioista, joita aiheuttivat epäterveelliset elintavat”, Miettinen valottaa.

1800-luvulla valistuksen aatteet alkoivat levitä ja se heijastui myös vaivaishuoltoon. Vuosisadan lopulla lääketiede alkoi kiinnostua entistä enemmän kehitysvammaisista, psyykkisesti sairaista, sokeista, kuuroista ja muista vammaisista ihmisistä. Heitä varten alettiin perustaa laitoksia, kuten Lapinlahden ja Niuvanniemen sairaalat ja yhteiskunta ryhtyi pitämään heistä huolta parantuneilla aineellisilla resursseilla.

Toinen merkittävä käännekohta oli 1960-luku, jolloin yhteiskunnan voimavarat lisääntyivät merkittävästi ja kaikenlainen inhimillinen suhtautuminen vammaisia ihmisiä kohtaan vahvistui entisestään.