Lääkityksen pyrkimyksenä syyn, ei oireen hoito

Tutkimusten perusteella tiedetään, että kehitysvammaisilla henkilöillä on mielenterveyden häiriöitä sekä haastavaa käyttäytymistä enemmän kuin muulla väestöllä. Lisäksi heille kertyy tavallista enemmän erilaisia terveyteen vaikuttavia riskitekijöitä. Tästä syystä heille myös määrätään enemmän psyykelääkeitä kuin muulle väestölle.

”Kehitysvammaisten henkilöiden lääkitysperusteet jaetaan kahteen ryhmään. Ensinnäkin lääkkeitä määrätään psyykkisiin sairauksiin, joihin tällä potilasryhmälle liittyy monia erityispiirteitä. Niitä määrätään myös haastavan käyttäytymisen perusteella siinä vaiheessa, kun kaikki muut keinot on jo käytetty”, luonnehtii HUSin kehitysvammapsykiatrian konsultaatiopoliklinikan psykiatrian erikoislääkäri, apulaisylilääkäri Suvi Loukkola.

Oikeus samoihin palveluihin kuin muillakin

Kehitysvammaisen henkilöiden mielenterveyden ongelmiin liittyvä diagnosointi ja hoito riippuu heidän kehitysvammaisuutensa laadusta.

”Henkilöt, joilla on lievä kehitysvamma, voivat saada palvelua normaalista palveluvalikosta, mutta mitä vaikeampi kehitysvamma henkilöllä on, sitä vaikeampaa hänelle on tarjota perinteistä keskusteluun pohjautuvaa apua. Kuitenkin lähdemme siitä periaatteesta, että kehitysvammaisilla henkilöillä on oikeus saada samanlaista palvelua, kuin kaikilla muillakin ihmisillä. Jos henkilöllä on esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö, häntä kuuluu palvella psykiatrian poliklinikalla riippumatta siitä, onko hänellä kehitysvamma vai ei. Hoitopolun pitäisi periaatteessa olla kaikilla samanlainen”, Loukkola mainitsee.

Diagnosointi vaikeaa

Kehitysvammaisen henkilön kuntoutus- ja interventiokeinoja pohdittaessa tarvitaan tarkkaa arviointia, siitä, mistä potilaan tilanteissa on tarkalleen ottaen kyse.

”On selvitettävä, onko kyseessä mielenterveyteen liittyvä oire vai kenties vuorovaikutusympäristöön liittyvä tekijä. Lisäksi on kartoitettava monien muiden seikkojen ohella, kuinka henkilö tulee kohdatuksi omien tunteidensa kanssa ja millaista tukea on saatavilla, onko hänen arjessaan aistiyliherkkyyksiin liittyvää kuormitusta. Lääkitys on osa potilaan hoitoa mutta on paljon asioita, joihin se ei auta, kuten esimerkiksi sosiaalisiin suhteisiin liittyvät haasteet”, toteaa psykologian tohtori, kehitys ja kasvatuspsykologian erikoispsykologi Riikka Lindström, joka työskentelee psykologina HUSin kehitysvammalääketieteen poliklinikalla.

Tärkeää on, että lääkityksellä ei hoideta oiretta vaan sen takana olevaa syytä, jota ei useinkaan ole helppo löytää, koska psykiatrisen diagnoosin tekeminen kehitysvammaiselle henkilölle on huomattavasti vaikeampaa kuin muulla väestöllä.

”Psyykkisenä oireiluna näyttäytyvät ilmiöt eivät välttämättä ole sitä, vaan kyseessä voi olla esimerkiksi jokin kiputila, tai muu somaattinen vaiva. Jos tällaista oireilua ryhdytään lääkitsemään psyykelääkkeillä, mennään pahasti metsään”, Loukkola korostaa.

Lindström muistuttaa, että lääkehoidon rinnalla olisi tärkeää myös huolehtia lääkkeettömästä hoidosta.

”Asumisyksiköiden ja päivätoiminnan henkilökunnalla pitäisi olla mahdollisuus tarkastella kehitysvammaisen asiakkaan elinympäristöä ja miettiä, kuinka asiakkaan psyykkistä hyvinvointia voitaisiin tukea. Tämä vaatii myös lähiomaisten ja henkilökunnan oman toiminnan tarkastelua. Kuinka kohtaan tämän ihmisen? Millaisia toiveita ja tarpeita hänen käyttäytymisensä taustalla on? Voivatko omat tunteeni ja tarpeeni heijastua asiakkaaseen?”.

Hoito pirstaleista

Kehitysvammaisen henkilön mielenterveyden häiriöiden diagnosointi ja hoito perustuu usein henkilön kommunikaatiovaikeuksien vuoksi lähihenkilöiltä saatuihin tietoihin, aikaisempiin sairauskertomuksiin ja havainnointiin.

”Kuten psykiatriassa yleensäkin, joudumme tekemään paljon diagnooseja havainnoimalla potilasta sekä haastattelemalla häntä. Mahdollisen lääkityksen aloittamiselle on aina oltava selkeä syy, jota lääkkeellä pyritään hoitamaan. Lääkehoidon on aina oltava hyvin suunnitelmallista ja sen tuloksia on jatkuvasti seurattava. Tarpeeton lääkitys tulee purkaa”, Loukkola painottaa.

Teoriassa linja on selkeä, mutta käytännössä se on kaikkea muuta eritoten, kun puhutaan kaikkein monimutkaisimmista potilaista, jotka ohjautuvat Loukkolan ja Lindströmin potilaiksi.

”Näiden henkilöiden hoito on pirstaleista ja siitä ei ole jatkumoa. Asumisyksiköt ovat yksin, samoin terveyskeskuslääkärit sekä vammaispoliklinikka. Kaikki puhuvat hieman eri kieltä ja yrittävät löytää potilaalle apua omilla kapeilla kentillään. Lopputuloksena on monimutkainen vyyhti, joka ei kykene tarjoamaan potilaalle tarvittavaa apua, vaan yksittäisiä ratkaisuja kunkin palveluntarjoajan kapeasta näkökulmasta katsottuna”, Loukkola kiteyttää.

Terveyskeskuksista ei löydy riittävää osaamista

Terveyskeskuslääkäri voi määrätä kenelle hyvänsä, myös kehitysvammaiselle potilaalle lääkityksen masentuneisuuteen tai ahdistuneisuuteen, sillä kyseiset oireet ovat hyvin yleisiä, eikä lääkityksen aloittaminen edellytä erikoislääkärin arviota.

”Tarvittaessa yleislääkäri voi myös konsultoida erikoislääkäriä. Sen sijaan tiettyjen lääkehoitojen aloitus ja käytön seuranta edellyttävät psykiatrian erikoislääkärin arviota. Tässä asiassa käytännöt vaihtelevat eri puolilla Suomea”, Loukkola kuvailee.

Toisaalta terveyskeskuslääkäreillä ei välttämättä ole riittävää osaamista tehdä laaja-alaista diagnoosia kehitysvammaisen henkilön psyykkisistä oireista, sillä lääkärien koulutukseen kuuluu vain vähän kehitysvammaisuuteen liittyvää opetusta, ja sama pätee myös psykiatrian erikoislääkäreiden koulutukseen.

Aika apuna diagnosoinnissa

Vaikeimmin kehitysvammaisten henkilöiden mielenterveysongelmien diagnosointi voi olla hyvin haasteellista erityisesti kommunikaatio-ongelmien vuoksi. Toisaalta psykiatriassa diagnostiikan apuna on aika ja seuranta. Mitä pitemmän aikaa potilasta ja hänen käyttäytymistään seurataan, sitä tarkemmin hänen oireilunsa syy selviää.

”Siitäkin huolimatta sekä yli- että alidiagnosointia tapahtuu ja joskus jokin potilaan kehitysvammaan liittyvä oire saatetaan virheellisesti tulkita alkuperältään psyykkiseksi. Monilla potilaillamme voi olla esimerkiksi vuosikellomainen tapa toimia siten, että jotkin oireet aktivoituvat vain tiettynä aikana vuodesta. Jos potilasta tarkkaillaan vain lyhyen aikaa, hänen kokonaistilanteestaan saatetaan tehdä vääränlainen diagnoosi”, Loukkola huomauttaa.

Mitä laajempia kehitysvammaisen henkilön oppimisen vaikeudet ovat, sitä enemmän arvioinnissa hyödynnetään hänen lähipiiriltään saatavaa tietoa sekä havainnointia.

”On myös mahdollista mennä henkilön omaan ympäristöön havainnoimaan ja arvioimaan, kuinka hänen tilannettaan voitaisiin parantaa vaikuttamalla hänen elinympäristöönsä. Tietoa on pyrittävä keräämään mahdollisimman monilla eri tavoilla”, Lindström sanoo.

Joskus potilas tulee hoitoon vahvojen ennakko-oletusten saattelemana. Hänellä epäillään esimerkiksi olevan harhoja, ja jos tätä polkua lähdettäisiin kritiikittä kulkemaan, voitaisiin päätyä virheelliseen diagnoosiin. Ilman ennakko-odotuksia potilaan tilanne sen sijaan saatetaan havaita täysin erilaiseksi.

”Mitä enemmän meillä on oikeaa tietoa, sitä objektiivisempia havaintoja voimme tehdä”, tiivistää Loukkola.

Toista ääripäätä edustaa tilanne, jossa potilaan oireiden tulkitaan johtuvan kehitysvammaisuudesta, eikä hän sen vuoksi saa asianmukaista hoitoa psyykkiseen sairauteensa, josta voisi parantua.

Hyvinvointialueilla haparoidaan

Hyvinvointialueille siirtymisvaihe oli Loukkolan mukaan varsinkin alkuvaiheessa hyvin haparoivaa. Suurimpana ongelmana on jatkohoidon puute ja ainakin tällä hetkellä tilanne näyttää hyvin kaoottiselta.

”Palaute, jonka saamme potilailta ja omaisilta, on se, että ei löydy tahoa, jonne ottaa yhteyttä avun saamiseksi. Hyvinvointialueella on ymmärrettävästi suuri työ saada hoitoketjut toimimaan ja palvelu on edelleen hyvin pirstaleista. HUSissa hoidetaan potilaita hyvin laajalta alueelta ja haasteena on, kuinka hoito jatkuu potilaan omassa asuinpaikassa sen jälkeen, kun hän on palannut hoitojaksoltaan takaisin. Kuka ottaa vastuun hänestä ja kuka seuraa esimerkiksi lääkesuunnitelman purkua, niin että se hoidetaan asianmukaisesti loppuun asti? Siinä vaiheessa, kun meidän hoitomme päättyy, on uhkana, että saavutettua tietoa ja hoitosuosituksia ei hyödynnetä, jolloin riskinä on, että olemme jälleen lähtöpisteessä”, Loukkola summaa.