Lyhyt elämä täynnä rakkautta

”En ole varma, kohtaanko Huugoani enää koskaan. Tuntuu oudolta ajatella, että voisin vielä kerran kuulla hänen naurunsa, aistia hänen pömppömahansa lämmön tai katsoa hänen suuriin siniharmaisiin silmiinsä”, toteaa Huugon isä, uskonnonfilosofian tutkijatohtori Lari Launonen teoksessaan Poikani, elä vielä tämä talvi.

Huugon vanhemmat odottivat tervettä lasta, sillä mikään äidin raskaudessa ei viitannut siihen, että lapsella saattaisi olla jokin vamma. Odotusaikana tuleva isä haaveilee, kuinka Huugo tulee jatkamaan suvun miesten muodostamaa sukupolvien helminauhaa. Toisaalta myöskään ajatus vammaisen lapsen syntymästä ei ole vieras, sillä Launosen pikkuveljellä on Downin oireyhtymä.

Huugon syntyessä käy ilmi, että kaikki ei ole kunnossa. Lääkärit epäilevät, että lapsella on jonkinlainen epätäydellinen luustonkehitys. Isän ajatukset hakeutuvat uusille urille pojan tulevaisuuden suunnittelussa ja hän päättää ottaa sairauden haasteena, jonka elämä on heittänyt.

”Uskon, että osaisimme kasvattaa fyysisesti hauraasta pojasta henkisesti vahvan. Hänestä tulisi taitava muissa asioissa kuin urheilussa. Ehkä onnistuisimme viljelemään pojassa akateemista orientaatiota, onhan kotimme täynnä niin romaaneja kuin tietokirjoja ja molemmat isoisät ovat tohtoreita, kuten hänen isänsäkin” isä suunnittelee.

Muutama kuukausi syntymän jälkeen käy kuitenkin ilmi, että Huugolla on kakkostyypin mukolipidoosi, harvinainen aineenvaihduntasairaus, joka vaikuttaa esimerkiksi nivelten liikkuvuuteen, luuston kehitykseen ja hengityselimiin. Sairauteen ei ole parannuskeinoa ja siksi Huugo tulisi kuolemaan jo varhaislapsuudessa. Kaikki entiset suunnitelmat pojan tulevaisuudesta haihtuvat saman tien ilmaan.

Surkea surija

Launonen kuvailee teoksessa perheen arkea vaikeasti sairaan lapsen kanssa pikkutarkasti päiväkirjamerkintöihinsä nojautuen, aivan kuin kyseessä olisi matkakertomus.

Teos alkaa Huugon kuolemasta ja siirtyy sitten ajassa taaksepäin kuvailemaan lapsen odotusta, syntymää ja lyhyttä elämää kaikkine iloineen ja murheineen.

Aiheen rankkuudesta huolimatta kirja on ladattu täyteen huvittavia kielikuvia, kekseliäitä sanontoja sekä hirtehishuumoria. Itku ja nauru seuraavat toisiaan kirjaa lukiessa.

”Isin pikku narkkari”, toteaa armoitettu kynäniekka Launonen hellästi ja tuudittaa opioideilla lääkittyä, kuoleman kielissä olevaa poikaansa uneen.

Kirjailija kipuilee myös oman viileän tunne-elämänä kanssa. Hän toteaa olevansa surkea surija ja pohtii, onko hän surrut riittävästi. Toisaalta kirjoittaminen on ollut hänen tapansa surra.

”Kirjan kirjoittaminen on varmasti tärkein asia, mitä tulen koskaan tekemään”, hän toteaa.

Pojan kuolemassa Launonen kykenee näkemään myös hyviä asioita. Huugo ei koskaan kokenut tuskaa, jonka koulukiusaaminen, ryhmistä ulossulkeminen, erilaisuuden kokemukset sekä vuosikausia kestävät kivut olisivat aiheuttaneet.

Kirjoittamisen aikana syntyi myös oivalluksia. Launonen ymmärsi esimerkiksi sen, että usko kuolemanjälkeiseen elämään auttaa löytämään merkitystä myös lyhyeksi jääneestä elämästä.

Siunaus vai onnettomuus?

Huugon kärsimyksentäyteinen ja lyhyt elämä asetti Helsingin yliopistossa tutkijana työskentelevän Launosen suurten filosofisten kysymysten äärelle: Milloin elämä on enemmän taakka kuin lahja? Voiko lapsen kärsimykselle olla olemassa jokin merkitys? Mikä tekee vanhemmuudesta riskien arvoisen? Oliko syntyminen Huugolle siunaus vai onnettomuus?

Laaja-alaisesti sivistynyt tutkija vyöryttää lukijan eteen teorian poikineen ja lähestyy elämän arvoa ja merkityksellisyyttä näkökulmasta jos toisesta, mutta lopullista vastausta Huugon elämänmysteeriin teos ei tarjoa.

Eräästä asiasta Launonen on kuitenkin täysin varma:

Huugon elämästä puuttui paljon, mutta rakkautta siitä ei puuttunut. Kaikki, jotka Huugon tapasivat, rakastivat häntä.