Miksi teen tätä työtä?

”Olen löytänyt itselleni merkityksellistä tekemistä sen kautta, että voin auttaa muita ihmisiä löytämään merkitystä omaan arkeensa ja työhönsä”, kuvailee organisaatiopsykologi Jaakko Sahimaa työnkuvaansa. Hän työskentelee työelämän kehittämisen parissa ja lisäksi tekeillä on työn merkityksellisyyttä tutkiva väitöskirja Tampereen yliopistolle. Tutkimusryhmässä tehtävässä väitöskirjassa pohditaan työnteon tahdin kiihtymistä, johon liittyy myös ilmiö nimeltään työn turhakkeet. Ne ovat esimerkiksi turhia palavereita, jotka estävät oikean työn tekemistä.

”Ehkä sitten, kun minulla on enemmän elämänkokemusta ja hieman harmaampi parta, voisin laajentaa tutkimustani työn merkityksellisyydestä elämän merkityksellisyyden tutkimiseen”, tuumi Sahimaa samalla kun tuudittaa sylissään toista kaksoisvauvoistaan.

Liian pitkiksi kasvaneet merkitysketjut

Työn merkityksettömäksi kokeminen on Sahimaan mielestä nykyaikaan liittyvä ja eritoten pohjoismainen ilmiö.

”Keskustelua työn merkityksettömyydestä voisi pitää jopa elitistisenä ajatuksena. Meillä on varaa valita ja pysähtyä pohtimaan tämän kaltaisia asioita.”

Eräs tärkeä syy työn merkityksellisyyden katoamiseen on se, että työn merkitysketjut ovat kasvaneet liian pitkiksi ja ne leijuvat ilmassa ilman suoraa kosketusta konkretiaan.

”Työn tekemisen yhteys siihen, miksi työtä tehdään, on katkennut. Tässä tilanteessa ihminen voi pysähtyä ihmettelemään, miksi teen sitä mitä teen?”, Sahimaa kuvailee.

Työnteon merkityksettömäksi tuntemisen taustalla vaikuttaa Sahimaan mukaan kolme katkennutta yhteyttä, jotka ovat:

• työn tekemisen ja sen lopputuloksen välinen suhde
• työn ja muun elämän välinen suhde
• työn tekemisen ja sen johtamisen välinen suhde

Työnteko siirtynyt kropasta pääkoppaan

Yhteys työn ja muun elämän välillä viittaa siihen, että aikaisemmin työn tekeminen liittyi olennaisesti henkilön toimintaan oman yhteisönsä hyväksi, niin että työn tulokset olivat välittömästi nähtävissä, jolloin elämä ja työ olivat saumattomasti yhteydessä toisiinsa. Tällaisia tehtäviä olivat esimerkiksi kyläsepän tai -suutarin työn.

Nykyisin työn luonne on hyvin monissa tehtävissä muuttunut ja sen kuormittavuus on siirtynyt ”kropasta pääkoppaan”. Samalla työn luonne on muuttunut konkreettisesta abstraktiksi, jolloin sen jälkeä on vaikea nähdä.

Vettä avannosta toiseen

Sahimaa mainitsee David Graeberin kirjoittaman teoksen Bullshit Jobs, jossa Graeber nostaa esiin nykyaikana vahvasti yleistyneet ns. hölynpölytyöt.

Nämä tehtävät voivat olla korkean statuksen tehtäviä, siistiä sisätyötä, mutta niiden tekijöitä alkaa kuitenkin pikkuhiljaa nakertaa kysymys, miksi teen tätä työtä? Mitä väliä tekemälläni työllä on? Oman työn merkityksettömäksi kokeminen kalvaa ihmistä sisältäpäin ja tunne olla niin vahva, että se jopa kiduttaa.

”Kerrotaan että Neuvostoliitossa vankeja kidutettiin pakottamalla heidät kantamaan vettä avannosta toiseen. Kidutus tässä tapauksessa syntyy – ei suinkaan työn raskaudesta – vaan sen merkityksettömyydestä”, Sahimaa havainnollistaa.

Graeberin mukaan nykyisin jopa 60-70 prosenttia ihmisistä tekee työtä, jonka merkityksellisyyttä he eivät kykene havaitsemaan.

”Toisaalta Meaningful Work Ry:n ja Oikotie Oy:n vuonna 2018 tekemän tutkimuksen mukaan 74 prosenttia suomalaisista kokee tekevänsä merkityksellistä työtä. Kuitenkin jos lähes neljäsosa työntekijöistä ei koe tekevänsä merkityksellistä työtä, tulos on huolestuttava”, Sahimaa toteaa.

Työn merkitykselliseksi kokeminen kytkeytyy työelämän suurempaan teemaan, jonka mukaan ihmisten olisi kyettävä pysymään työelämässä pidempään. Tämä edellyttää sitä, että, että ihmiset viihtyisivät työpaikoissaan. Toisaalta suuri määrä ihmisiä uupuu työhönsä ennen aikojaan. Suuri haaste on, kuinka tehdä suomalaisesta työelämästä entistä houkuttelevampaa, jotta ihmiset jaksaisivat pysyä työpaikoissaan pidempään.

Eroon turhista palavereista

”Jos haluamme tehdä työelämästä entistä motivoivampaa ja mielekkäämpää, myös kaikki työntekoa vaikeuttavat ja jarruttavat kuopat ja kivet työpolulla on tunnistettava.”

Helpoimmillaan työn houkuttelevuutta voisi lisätä poistamalla siitä työn turhakkeita, kuten tarpeettomia palavereita, joiden yhteys omaan työhön jää hämäräksi. Turhat palaverit myös kuluttavat työaikaa sekä häiritsevät omaan työhön keskittymistä vähentäen näin työssä viihtymistä.

”Metsästäjä-keräilijän aivojamme ei ole luotu tuntikausien pituisiin, toisiaan seuraaviin Teams-maratoneihin. Ihmismieli ei kestä jatkuvaa silppua ja joka suunnasta tulevia ärsykkeitä, vaan se tarvitsee aikaa keskittyä yhteen asiaan”, painottaa Sahimaa.

Hyvän työympäristön luominen on johtajakysymys

Arkisen työn palkitsevuuden kannalta työntekijällä täytyisi olla selkeä kuva siitä, mitä hän saa työllään aikaiseksi ja mikä hänen tekemänsä työn merkitys on osana suurempaa kokonaisuutta.

Toisaalta pikkuhiljaa tapahtuva kehitys ei välttämättä palkitse ja hitaasti, vuosikymmenten kuluessa tapahtuva positiivinen muutos ei ole uutinen. Siksi suurten, hitaasti tapahtuvien muutosten näkyväksi tuominen jollain tavalla on työssä jaksamisen kannalta tärkeää.

”Työ ei motivoi kovin paljon, mikäli ainoa lopputulos siitä on velvollisuus kirjoittaa hankeraportti, sillä työtä kuitenkin lähtökohtaisesti tehdään siksi, että saataisiin jotain aikaiseksi. Yksilö tekee työtä siksi, että saisi siitä palkkaa ja elannon. Suuremmassa kuvassa tarkoitus on kuitenkin saada jotain positiivista kehitystä aikaiseksi”, Sahimaa toteaa.

Erityisesti sote-aloilla työ koetaan merkitykselliseksi, mutta usein alan työtehtävät ovat niin kuormittavia ja hektisiä, että työn taustalla vallitsevat ylevät arvot eivät auta.

”Toisaalta toista ääripäätä edustavat esimerkiksi IT-alan propellipäiden ja startuppien pöhinäpajat. Näissä työpaikoissa työntekijöiden arkikokemus työtehtävistään on usein erittäin positiivinen, mutta he eivät välttämättä saa mitään merkittävää aikaiseksi.”

Kumpikaan edellä mainituista tilanteista ei ole kestävä. Siksi Sahimaan mielestä olisi pyrittävä luomaan sellaista työelämää, jossa työntekijöiden kokemus työstään on positiivinen, työ on mielekästä ja lisäksi sen tavoitteet ja päämäärät ovat kunnossa. Tällaisen työympäristön luominen on pitkälti johtajakysymys, jolloin puhutaan motivaatio- tai merkitysjohtamisesta.

”Hyvä johtaminen vaatii muun muassa riittäviä resursseja ja lisäksi johtoportaan on myös tiedettävä, mitä heidän alaisensa tekevät”, Sahimaa korostaa.

Palautekulttuurissa kehittämisen varaa

Myös positiivisen palautteen antaminen on tärkeä osa työn tekemistä. Aina johtajat eivät tähän kuitenkaan kykene.

Työelämän rytmityksessä puhutaan myös pulssi- ja paussitekijöistä. Tarvitsemme työmme tekemiseen sykähdyksiä, jotka vievät työtä eteenpäin ja toisaalta tarvitsemme aikaa pysähtyä arvioidaksemme työmme tuloksia. Aikaa tarvitaan myös uuden oppimiselle sekä rutiinitöiden tekemiselle. Työn rytmittämisen taito on todella tärkeää työhyvinvoinnin kannalta.

”Työyhteisöjen olisi pysähdyttävä aika ajoin, mieluiten päivä- tai viikkotasolla, pohtimaan hetkeksi, mitä saimme tänään ja tällä viikolla aikaiseksi, ja mitä olemme saaneet aikaiseksi tämän kuukauden aikana. Se tuo kokemusta siitä, että työssä tapahtuu jotain järkevää. Sen sijaan, jos painamme aina vain eteenpäin päätä pahkaa pysähtymättä, uhkana on vauhtisokeus”, Sahimaa tiivistää.

Syvä merkityksettömyyden kokemus

Sahimaa on pohtinut mitä seurauksia on sillä, että ihminen kokee työnsä merkityksettömäksi, jolloin hän turhautuu ja kyynistyy. Tälle ilmiölle on olemassa suomeksi erittäin hyvin kuvaava termi: työvitutus.

”Loin vuonna 2016 puhtaasti viihteellisen työvitutustestin, jonka laitoin nettiin. Siihen vastasi hyvin nopeasti noin satatuhatta suomalaista. Linkki tähän testiin oli Iltalehden työelämäsivuilla. Luulen, että tämä kysymys osui johonkin olennaiseen teemaan. Työn merkityksellisyydestä puhuminen voi kuulostaa korkealentoiselta höpötykseltä, mutta useiden tutkimusten mukaan yleisimmät tunteet, jota ihmiset tuntevat työtään kohtaan ovat aggressio ja viha. Tämä asia on hyvä tunnistaa samaan aikaan kun puhutaan työntekoon liittyvistä positiivisista puolista. Tarkoitukseni on kirjoittaa myös väitöskirjaani artikkeli työvitutuksesta eli syvästä merkityksettömyyden kokemuksesta ja sen lähteistä”, Sahimaa paljastaa.

Sote- ja opetusalat kärjessä

Sahimaan teettämään kyselytutkimukseen tutkittiin 1500:aa ihmistä työn motivoivuudesta. Tutkimuksen mukaan vähiten motivoivaksi koettiin asiakaspalvelutyö sekä liikenne-, kuljetus- ja logistiikka-alat.

Merkityksellisimmäksi työnsä kokevat sosiaali-, järjestö-, opetus-, koulutus- ja kasvatusalalla työskentelevät henkilöt.

”Edellytyksenä merkityksellisyyden kokemiselle on, että työn merkitys on käsinkosketeltavaa, ja merkitysketju on riittävän lyhyt. On tärkeää nähdä, kenen hyväksi työtä tehdään”, Sahimaa korostaa.

Näille aloille myös hakeudutaan varsin merkitysvetoisesti tietynlaisten arvojen perusteella. Terveydenhoitoalalla työskentelevät ihmiset haluavat vahvistaa ihmisten terveyttä, opetusalalla työskentelevät haluavat vahvistaa lasten ja nuorten oppimista jne.

”Halutaan olla osa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa oman työskentelyn kautta.”

Toisaalta merkityksellistä työtä on tarjolla alalla kuin alalla. Ihmiset ovat myös erilaisia sen suhteen, kuinka merkitysvetoisesti he toimivat. Joillekin riittää, että he saavat työstä palkan, jolla elää ja työ on siedettävä. Myös hyvä työyhteisö on merkittävä tekijä työssä viihtymisessä, vaikka työn sisältö sinänsä ei olisikaan kovin palkitseva.

”Ihmiset ovat erilaisia ja he näkevät erilaisia asioita edistämisen arvoisina. Tärkeintä, on se, että työarjesta voidaan erilaisissa töissä luoda toimivaa ja mielekästä”, Sahimaa päättää.