Suurin on rakkaus

Rämpyläleiri (Crip Camp: A Disability Revolution, USA 2020) on dokumenttielokuva vammaisten nuorten kesäleirin yhdistävästä voimasta. Systeeminmurskaaja (Systemsprenger, Saksa 2019) puolestaan kertoo pienestä Benni-tytöstä, joka ei saa kokea riittävästi rakkautta ja hyväksyntää, eikä tunne kuuluvansa oikein mihinkään. Rämpyläleirin ovat ohjanneet James Lebrecht ja Nicole Newnham ja Systeeminmurskaajan Nora Fingerscheidt.

Hippiliikkeen innoittamassa hengessä pidetyllä vammaisten nuorten kesäleirillä 1971 oli Yhdysvalloissa vallankumoukselliset vaikutukset. Arkistomateriaalista ja haastatteluista koostuva dokumenttielokuva kertoo vuonna 1971 järjestetylle Camp Jened -kesäleirille osallistuneista nuorista, jotka veivät leirillä syntyneen yhteisöllisyyden tunteen politiikkaan. Leiri järjestettiin Woodstockin lähistöllä, ja sitä verrataankin elokuvassa tähän suurtapahtumaan. Molemmilla oli kauaskantoisia vaikutuksia. Woodstockin tietävät lähes kaikki, Camp Jenedistä on kuullut tuskin kukaan.

Suuteleminen on parasta fysioterapiaa

Kokemus yhteisestä kesäleiristä on monille ensimmäinen laatuaan. Eristyksissä olleet nuoret pääsevät keskustelemaan, urheilemaan, hoitamaan arkiaskareita sekä huolehtimaan toisistaan. Osallisuuden kokemus tulee ruudun läpi ja saa katsojan hymyilemään. Toinen elokuvan ohjaajista, Lebrecht, oli itse teininä mukana leirillä.

Arkistomateriaalista on löytynyt pakahduttava kohtaus, jossa nuori nainen käyttää puheenvuoron ryhmäkeskustelussa vanhempien ja nuorten välisistä suhteista. Kaikki keskittyvät hiiskahtamatta kuuntelemaan – myös katsoja. Kukaan ei kiirehdi, vaikka puhe on hidasta ja tuskin ymmärrettävää. Joukosta löytyy nuori, joka saa kiinni ajatuksesta ja välittää sen muille vähän ymmärrettävämmässä muodossa. Mikä ilo puhujan kasvoilla!

Elokuvan nuoret kokevat leirillä ensimmäisiä seurustelusuhteita ja saavat nauttia seksuaalisuudestaan. Eräs nuori mies toteaakin, että suuteleminen on kaikkein parasta fysioterapiaa. Nuoret ovat iloisia jouduttuaan karanteeniin satiaisten takia. Eräässä riipaisevassa kohdassa cp-vammainen nainen sanoo pyörätuolissaan: ”Katsohan nyt minua! Kuka haluaisi seksiä kanssani?”

Hän on tyytyväinen, ettei hänen tarvitse kuolla neitsyenä. Halu tehdä samoja asioita kuin muutkin nousee nuorten puheissa voimakkaasti esiin. Kaikki tekeminen ei näytä kovin turvalliselta, mutta yhdessä heillä on vakuuttavan hauskaa.

Esteellinen maailma

Leirin ulkopuolella maailma on vanha esteellinen: Jäätelökioski ei halua nuoria asiakkaaksi, jotta muut asiakkaat eivät häiriintyisi. Liikkuminen kaupungissa on lähes mahdotonta, koska esteitä on joka paikassa. Tavalliset koulut eivät halua vammaisia nuoria oppilaikseen, vaan heidät sijoitetaan erityiskouluihin. Willowbrookissa vammaisia ihmisiä tai mielenterveyskuntoutujia säilytetään karmivissa olosuhteissa vailla kunnollista hoivaa ja huolenpitoa. Vammaiset ihmiset halutaan pitää piilossa, poissa näkyviltä. Erilaisuutta kohtaan tunnetaan pelkoa. Raja-aitoja oli joka puolella.

Tehdään vallankumous!

Leirillä saatu kokemus yhteenkuuluvuudesta ja hyväksytyksi tulemisesta on suorastaan huumaava. Kuulovammaiset, näkövammaiset, erilaiset oppijat, kehitysvammaiset henkilöt tai polion runtelemat ihmiset oppivat toistensa erilaisuudesta ja alkavat toimia yhdessä yhteisten asioiden puolesta. Nuoret alkavat järjestää mielenosoituksia, jotta vammaiset ihmiset saisivat elää tasavertaisina kansalaisina mahdollisimman itsenäistä elämää, osallistua ja tehdä työtä. Yhdessä he nousevat näkyviksi ja kirjaimellisesti pakottavat väistelevät vallanpitäjät kuuntelemaan ja katsomaan.

Esimerkiksi viittomakielen taidosta on apua, kun erään talonvaltauksen yhteydessä ainoa keino viestittää tilanteesta talon ulkopuolelle on viittominen ikkunasta. Päättäjät ovat katkaisseet sähköt talosta saadakseen mielenilmauksen päättymään. Valtaajat saavat taustatukea myös muilta kansalaisaktivisteilta: eri syistä syrjintää kokeneet ihmiset saavat vihiä mielenilmauksesta ja järjestävät apua nälissään ja likaisina oleville mielenosoittajille, jotka eivät suostu perääntymään. Valtamedia pysyy hiljaa, mutta erilaisuuden kokemus yhdistää ihmiset auttamaan toisiaan.

Liikehdinnän eräänlaiseksi johtohahmoksi nousseen Judy Heumannin ääni särkyy kuvanauhalla, kun hän huomaa jälleen kerran, ettei häntä kuunnella. Vammaisia ihmisiä kuulemaan pakotettu poliitikko nyökyttelee empaattisen näköisenä, mutta oikeasti hän ei kuuntele. Nuoret eivät kuitenkaan anna periksi.

Rakkaus eheyttää

Rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen eheyttävä vaikutus on ihmeellinen. Katsojana herään ihailemaan vammaisten ihmisten suvaitsevaisuutta ja kykyä hyväksyä erilaisuutta. Heidän ei tarvitse miettiä homoseksuaalien tai transihmisten oikeutta ihmisarvoon ja oikeutta olla oma itsensä. Nuoret naureskelevat omien vanhempiensa arvojärjestykselle siitä, kuka on vammaishierarkian ala- vai yläpäässä. Eräs äiti oli ihmetellyt pojalleen tämän puolisovalintaa: ”Olisit sentään ottanut poliotytön.”

Elokuva koostuu leirillä kuvatusta materiaalista, uutiskatkelmista, haastatteluista sekä valokuvista. Ääniraidalla soi aikakauden populaarimusiikkia Richie Havensista Neil Youngiin. Elokuva on koskettava kokonaisuus ja kunnianosoitus hyväksynnän ja rakkauden voimalle. Yhteenkuuluvuuden tunne saa nuoret toimimaan yhdessä, ja he eivät taivu vastustuksen edessä.

”Ongelma eivät olleet vammaiset ihmiset vaan ihmiset, joilla ei ollut minkäänlaisia vajavuuksia”, todetaan elokuvassa.

Vammaisten ihmisten asia haluttiin sivuuttaa tai jättää heidät kokonaan kuulematta. Heille annettiin puolinaisia lupauksia, joita ei kuitenkaan toteutettu. Päättäjät vetosivat siihen, että muutosten toteuttaminen maksaisi liikaa tai koskisi liian pientä ihmisryhmää. Nämä nuoret kuitenkin uskoivat asiaansa ja toimivat sinnikkäästi saadakseen aikaan oikeita ja tarpeellisia muutoksia.

Lopulta saatiin voimaan päätös syrjinnän estävästä toiminnasta valtion ja kunnan ylläpitämistä organisaatoista. Mutta kuten elokuvassa todetaan, on helppo muuttaa lakia – muuttuuko silti mikään?

Yksityisen tahon ei ollut pakko reagoida lakiin. Tarvitaan valtavasti työtä, että yhteiskunta muuttuu ja että ihmisten asenteet muuttuvat. Laki saavutettavuudesta saatiin aikaan Yhdysvalloissa vasta vuonna 1990. Savutettavuuslaki saatiin myös Suomeen 2019, mutta paljon on tehtävää, että yhdenvertaisuus toteutuisi.

Rakkauden puute sattuu eniten

Jokainen haluaa tuntea olevansa rakastettu ja hyväksytty. Systeeminmurskaaja-elokuvan päähenkilö, 9-vuotias Benni-tyttö, ei saa kokea kuuluvansa yhteisöön vaan kiertää laitoksesta toiseen oman äitinsä hylkäämänä. Ajat ovat muuttuneet sitten 1970-luvun, ja apua erityistä tukea tarvitsevalle tytölle on tarjolla. Lastensuojelun työntekijät, lääkärit ja muut ohjaajat tekevät parhaansa, mutta Benni on hankala. Hän saa raivokohtauksia, hajottaa paikkoja, satuttaa muita ja itseään. Hänen käytöksensä on pelottavaa ja arvaamatonta, jopa oma äiti pelkää tytärtään. Aggression takana lienee lapsuudessa koettu trauma sekä lähiaikuisilta saatu oppi. Impulsiivista käytöstä koetaan tutkia ja hillitä monin eri keinoin.

Benni on väliinputoaja. Hän tarvitsisi terapiaa, mutta sinne päästäkseen hänellä pitäisi olla pysyvä sijoituspaikka. Kaikki ryhmäkodit on kuitenkin jo kokeiltu, ja häntä ei huolita enää mihinkään. Sairaalassakin saa viipyä vain rajallisen ajan. Systeemissä on raja-aitoja, paljon särkymätöntä lasia.

Benni tarvitsisi turvallisen ja rakastavan sylin, mutta kenenkään aika ei tunnu riittävän niin mittavaan läsnäoloon. Ammatti-ihmisiä huolettaa, että tyttö kiintyy esimerkiksi sairaalan henkilökuntaan liikaa ja traumatisoituu lisää, koska sairaalaan ei voi jäädä. Voimauttava kolmen viikon mökkiretki kouluavustajan kanssa herättää toivon. Benni tarraa kuin henkensä hädässä kaikkiin turvallisen tuntuisiin aikuisiin. Oma äiti ei kykene vastaamaan tytön riipaisevaan huutoon.

Ketä pitäisi auttaa ja miten?

Katsojana jään miettimään auttamisyrityksiä. Mikä menee pieleen? Tytön käytös muuttuu yhä väkivaltaisemmaksi, ja tulee pahaa jälkeä. Systeemin työntekijät tekevät parhaansa, mutta osoite taitaa olla väärä.

Bennin aivoja tutkitaan ja lääkitään. Olisiko tyttö tullut paremmin autetuksi, jos tukitoimet olisi suunnattu kotiin? Näytti siltä, että tytön oma äiti tarvitsisi erityistä tukea vanhemmuuteensa, sillä hän vaikuttaa melko kykenemättömältä kantamaan lapsistaan aikuisen vastuuta. Esimerkiksi Bennin pienet sisarukset istuvat kotona kahdestaan katsomassa aivan liian pelottavaa ohjelmaa televisiosta, kun tyttö eräällä karkumatkalla saapuu kotiinsa käymään. Äitiä ei näy missään. Benni ruokkii pienokaiset ja vaihtaa kanavaa lapsille sopivammaksi. 9-vuotias lapsi on kokenut hoivaaja.

Äidin kanssa sovitut tapaamiset eivät onnistu. Lastensuojelun työntekijät yrittävät selittää tytölle asiat parhain päin, miksi äiti ei tullutkaan. Äidin yllättäen antama lupaus kotiinpaluusta on Bennille ihana uutinen, jota tyttö juhlii tanssimalla hampurilaisravintolan pöydällä, niin että kaikki ruuat lentävät pitkin lattioita. Tavanomaisesti käyttäytyvä aikuinen puuttuisi tilanteeseen ja estäisi riehumisen, mutta äiti antaa tytön tanssia osaamatta laittaa rajoja. Tämäkin sotku jää muiden raivattavaksi.

Myöskään miesystävät eivät tunnu sopivilta kandidaateilta kolmen pienen lapsen äidille. Jens tulee sisälle, valloittaa sohvan ja haluaa katsoa televisiota välittämättä muista. Erimielisyydet ratkaistaan vahvemman voimalla ja väkivallalla. Bennin mielestä toinen miesystävä oli mukavampi, koska hän antoi lainata playstation-peliään. Aikuinen käytös loistaa poissaolollaan.

Rajat puuttuvat

Elokuvan aikuiset eivät osaa laittaa rajoja. Benni oppii saamaan haluamansa keinolla millä hyvänsä. Hän karkailee, varastelee, jankuttaa eikä kuuntele. Hän hakkaa jopa oman päänsä verille päästäkseen ohjaajan kotiin yöksi olemaan osa normaalia perhe-elämää – ja pääsee. Äiti ei kysele kalliin laukun alkuperää, ja Bennin pikkusisarukset saavat riehua käytävällä kenenkään puuttumatta asiaan.

Huomiota herättää myös täydellinen hiljaisuus tärkeistä asioista. Kukaan ei puhu Bennin kanssa tapahtumista. Hänen väkivaltaista käytöstään yritetään lääkitä, mutta kohtauksiin ei palata. Onko keskustelu lapsen kanssa sysätty vain terapeuttien harteille, ja jos terapeutin koulutusta ei ole, kukaan ei ryhdy kasvatuskeskusteluun lapsen kanssa?

Syntymäpäiväkohtauksessa tämä irvokkuus on eniten esillä. Benni on juuri hakannut toisen lapsen sairaalakuntoon, mutta tapahtumiin ei palata. Benille kerrotaan vain, että uhri toipuu ja on päässyt pois sairaalasta. Syntymäpäiviä juhlitaan totutuin menoin, aivan kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut. Onnittelulaulussa iloitaan Bennin syntymästä, mutta todellisuus näyttää aivan toiselta.

Afrikasta ratkaisu?

Kun kaikki olemassa olevat keinot on käyty läpi, tarjotaan vaihtoehdoksi hoitolaitosta, joka sijaitsee Keniassa. Täytyykö pienen tytön mennä Afrikkaan asti hakemaan sitä, mitä hän eniten tarvitsee? Ehkä sieltä löytyy paikka, jossa hoitoon kuuluu muutakin kuin lääkärikäynnit ja terapia. Afrikassa lienee sellaista osaamista, minkä me länsimaissa olemme unohtaneet. Lähetetäänhän sinne paljon myös muuta sellaista, minkä kanssa olemme ongelmissa.

Tukiyrityksistä huolimatta Benni ei pääse kasvamaan oman yhteisönsä jäseneksi. Kerta toisensa jälkeen hänet hylätään ja työnnetään pois. Benniä tarkkaillaan ja hänet eristetään – lasin taakse. Lopun riuhtaisussa on kuitenkin jotakin myönteistä vapaudenhurmaa. Benni taitaa sittenkin nousta siivilleen kuin pieni pöllönpoikanen. Lasiin tulee särö.

Rämpyläleirin nuoret yrittävät murtaa yhteiskunnan symbolisia laseja ja onnistuvatkin siinä. Rämpyläleiri kuvaa utopiaa, jota yritetään toteuttaa poliittisella toiminnalla; Systeeminmurskaaja kuvaa todellisuutta, jossa utopiat sijaitsevat ihmisten mielikuvissa kaukaisesta Afrikasta. Benni ei koe sitä yhteisöllisyyttä, joka voimaannuttaa Camp Jenedin nuoret. Ikävä kyllä monen todellisuus on lähempänä Bennin kohtaamaa maailmaa.

Rämpyläleirin voi katsoa Netflixistä ja Systeeminmurskaaja on Yle Areenassa.