Näkymättömästä näkyväksi – Koulu tekee ihmiselle ihmeitä

SreyLeang Hunin riemastunut ilme kertoo kaiken: Minä osaan jo näin hyvin!

Tukikaiteet on viritetty pitkien puupylväiden päälle rakennetun kotitalon alle. Kaksi bamburiukua toimittaa kaiteiden virkaa. Niiden avulla SreyLeang, 13, harjoittelee kävelemään joka aamu ennen kouluunmenoa. Omin avuin hän ei tukikaiteille pääse ja opettelussakin tarvitaan muiden apua, mutta etenkin Chreng-äiti auttaa.

Kambodžan maaseudulla, vehreiden riisipeltojen keskellä Kampotissa asuvan perheen elämä muuttui vuonna 2011. Silloin Suomen Lähetysseuran tukema vammaisjärjestö Komar Pikar löysi perheen yhteisön muiden vammaisten lasten perheiden avulla. Järjestö oli perustanut läheiseen, yli 700 oppilaan alakouluun integraatioluokan keskivaikeasti ja vaikeasti kehitysvammaisille lapsille.

Aluksi kehitysvammaisen tytön kouluunmeno tuntui täydeltä utopialta. Äiti ei uskonut, että kukaan voisi auttaa heitä. Miten muka?

”Kukaan ei ollut koskaan kertonut meille, miten voisimme tukea tytärtämme. Hän ei oppinut puhumaan ja liikkumaan, kuten sisaruksensa.”

Kolmilapsisen perheen isä on rakennustyömies, samoin perheen 22-vuotias poika. 27-vuotias isosisko työskentelee tekstiilitehtaassa.

Koulusta onnelliset

Mutta niin vain SreyLeang meni kouluun ja sen jälkeen moni asia on muuttunut. Hän on oppinut puhumaan muutamia sanoja ja ymmärtää selvästi, kun hänelle puhutaan.

Koulussa tyttö saa myös fysioterapiaa etenkin jalkoihin ja käsiin. Hänellä on siellä myös pyörätuoli ja hän harjoittelee kävelyä jalkatukien avulla. Omia velvollisuuksiakin tytölle on annettu: Kanojen ruokkiminen aamuisin ennen kouluunlähtöä.

Mikä upeinta, aiemmin surumielinen tyttö on alkanut hymyillä.

”Kun ensimmäisen kerran nostin SreyLeangin polkupyörän tarakalle viedäkseni hänet kouluun, monet naapurit ihmettelivät. Miksi ihmeessä nähdä vaivaa, eihän kehitysvammainen opi”, Chreng sanoo.

Nyt soraääniä ei enää kuulu. Päinvastoin, naapurit tervehtivät tyttöä ja kysyvät kuulumisia. Ja hän osaa vastatakin jotain pientä.

Kambodžassa lapset käyvät yleensä vuorokoulua, osa aamu- ja osa iltapäivällä. SreyLeangin luokalla koulua on koko päivän. Se on luokan 22 oppilaan mielestä hienoa. He eivät itse asiassa haluaisi pitää edes lomia. Niin hauskaa kouluun on mennä. Siellä on kavereita.

Fysioterapiaa ja kuntoutusta kotiin asti

Vammaisten asema on Kambodžassa hyvin hankala. Erityisen vaikea tilanne on moni- ja kehitysvammaisilla. Perheet pitävät heidät usein visusti kodin seinien sisäpuolella, sillä häpeä kehitysvammaisesta lapsesta on niin suuri.

Vammaisuuteen liitetään vahvoja uskomuksia ja tietämättömyys aiheuttaa monenlaista syrjintää. Koko perhe saattaa joutua syrjityksi erilaisen perheenjäsenensä vuoksi.

”Meillä on onneksi ystävälliset naapurit. Mutta he uskoivat pitkään, että tyttärellämme on hiv, koska hän on niin laiha”, ShreyLeangin äiti kertoo.

Etenkin köyhissä perheissä kehitysvammainen perheenjäsen on myös taloudellinen taakka, joka vaikuttaa koko perheen toimeentuloon. Jonkun perheestä on pysyttävä kotona kehitysvammaista hoitamassa. Yhden työkykyisen kotonaolo tekee ison loven tuloihin.

Kouluun kehitysvammaisista pääsee vain harva ja monella se jää kesken. Maaseudulla vaikeasti vammaisilta lapsilta puuttuvat lähes kaikki koulutus- ja tukipalvelut. Tai jos niitä löytyy, köyhillä ei niihin ole varaa. Eivätkä köyhät ja useimmiten lukutaidottomat vanhemmat osaa etsiä lapsilleen palveluja tai pitää puoliaan viranomaisten kanssa keskustellessaan.

Asenteet istuvat tiukassa, mutta edistysaskeliakin on otettu. Siitä saa kiittää muun muassa Komar Pikar -järjestön perustajaa Vichetra Kongia. Hän sairasti itse lapsena polion, ja on kokenut syrjintää koko ikänsä. Jopa oma isä pilkkasi. Koulussa opettaja seurasi mitään sanomatta, kun muut oppilaat kiusasivat luokkatoveriaan. Työelämässä syrjintä jatkui.

Kaikesta tästä sisuuntuneena Kong perusti Komar Pikar -järjestön vuonna 2007. Kehitysvammaisten tilanne on vielä hankalampi kuin liikuntavammaisten.

Järjestön tavoitteena on edistää keskivaikeasti ja vaikeasti vammaisten lasten oikeuksien toteuttamista. Se tekee vaikuttamistyötä valtakunnan tasolla ja paikallisesti yhteisöissä. Vammaiset halutaan näkyviksi yhteiskunnassa.

”Neuvottelemme opetusviranomaisten kanssa, jotta tavallisten koulujen yhteyteen perustettaisiin integraatioluokkia kehitysvammaisille lapsille. Tuemme myös vanhempien itseapuryhmiä, jotta perheiden taloudellinen tilanne kohenisi”, Kong kertoo Suomen kehitysyhteistyömäärärahoilla tuettavasta työstä.

Tärkeä osa järjestön toimintaa on myös kuntoutus- ja terapiatoiminta.

”Fysioterapiaa ja muuta kuntoutusta viedään jopa kotiin asti, jos lapsi on niin vaikeasti vammainen, ettei hän pysty käymään koulua. SreyLeangin luokassa tällaisia lapsia on kuusi.”

Dollarit ja rielit järjestykseen

Lapset istuvat puoliympyrässä assistentti-opettaja Pheakday Chabin edessä. Napakasti ja hyväntuulisesti hän kertaa lasten kanssa setelirahoja. Joukon mukana on myös SreyLeang. Kuuluu paljon naurua, lapset kannustavat toinen toisiaan.

Rahat on tärkeä osata, sillä muuten torilla ja kaupassa joutuu herkästi huijatuksi. Eikä riitä, että tunnistaa oman maan valuutan, rielit, myös Yhdysvaltain dollari on oltava hallussa. Valuuttoja käytetään nimittäin rinnakkain. ”4000 rieliä on yksi dollari”, osaa joku sanoa.

”Myöhemmin harjoittelemme täällä koulussa kauppaa. Sitten menemme ihan oikeasti ostoksille, Chab kertoo. Koulu haluaa harjoittaa vammaiset lapset elämää varten. Ehkä kaikista ei ole käymään itsekseen ostoksilla vanhempanakaan, mutta tässä luokassa oppilaista on selvästi hauska oppia uusia asioita joka tapauksessa.”

Usein 22 lapsen luokka on jaettu pienryhmiin. Esimerkiksi SreyLeang saattaa saada silloin fysioterapiaa. Psykologin koulutuksen saaneen opettajan tukena on kolme monenlaista koulutusta saanutta assistenttia. He ovat saaneet lisäoppia muun muassa australialaisilta toimintaterapeuteilta.

Suurin osa lapsista on 6-13-vuotiaita, mutta joukossa on muutama yli 20-vuotiaskin. Chab kertoo, että kolme luokan oppilasta opiskelee iltapäivisin yleisopetuksen tunnilla.

Mutta eivät tavallistenkaan luokkien oppilaat malta aina pysyä poissa vammaisten oppilaitten tunnilta, sillä siellä kun on värikkäämpää ja hauskempaa kuin omassa luokassa. Välitunnitkin vietetään samalla pihalla. Näin muutetaan asenteita, puolin ja toisin.

Erilaiset elämäntaidot, pukeminen, syöminen, omasta hygieniasta huolehtiminen ja ympäristön siistinä pitäminen ovat myös tärkeitä käytännön taitoja. Ne tuovat lapsille omanarvontuntoa tavallisten oppiaineiden, kuten kirjoittamisen ja lukemisen opettelun rinnalla.

Jokaisen lapsen vanhempien kanssa käydään kuukausittain läpi lapsen edistymistä ja laaditaan uudet oppimistavoitteet seuraavalle kuukaudelle.

”Juttelemme myös siitä, miten he voivat tukea lasta kotona. Vanhempien ryhmälle annetaan lisäksi monenlaista tietoa vammaisuudesta ja erilaisista tukimuodoista ja fysioterapiasta.”

Uskallus unelmoida

Kello on puoli neljä ja kahdeksalta alkanut koulupäivä on päättynyt. Tytärtään hakemaan tullut äiti nostaa hänet polkupyörän tarakalle ja kiinnittää jalkansa jalkatukien virkaa toimittaviin muovisandaaleihin. SreyLeang vilkuttaa iloisesti.

Äidin ilme on tyyni ja rauhallinen, asento kauniin ylväs. Tässä he menevät, äiti ja tytär. Matka kotiin kolmen kilometrin päähän riisipeltojen keskelle vie puolisen tuntia. Siellä odottavat jälleen arjen askareet, kanat ja lehmät. Ja etenkin SreyLeangin kävelyharjoitukset.

Kenties hän oppii vielä kävelemään omin avuin? Siitä perhe ei vielä joku aika sitten olisi uskaltanut edes unelmoida.