Sitkeää työtä työllistymisen edistämiseksi

Kehitysvammaiset henkilöt ovat marginaalin marginaalissa työllistymisen edistämisen kentässä. Siksi työ ja työllistyminen ovat kulkeneet yhtenä vahvana tutkimuslinjana Kehitysvammaliiton tutkimuksissa jo pitkään.

Katariina Hakala ja Simo Klem tekevät työtä, jotta kehitysvammaiset ihmiset saisivat työtä.
Katariina Hakala ja Simo Klem tekevät työtä, jotta kehitysvammaiset ihmiset saisivat työtä.

”Työ on parasta sosiaaliturvaa” on varsin usein toistettu lause, ja palkkatyö on tärkeä kansalaisosallisuuden ja mielekkään sosiaalisen kiinnittymisen väylä – ja sen kautta on mahdollisuus myös torjua köyhyyttä ja huono-osaisuutta. Kehitysvammaliiton tutkimus on aina kiinnittynyt vahvasti kehitysvammaisten ihmisten osallisuuteen ja hyvän elämän edellytyksiin. Palkkatyöstä kansalaisuuden ehtona on myös keskusteltu ja etsitty tapoja tarkastella kansalaisosallisuutta laajempana, mielekkään yhteisöön kiinnittymisen ja vuorovaikutuksen muotona. Keskustelun tärkeä virike on kehitysvamma-alan neuvottelukunnan (KVANK) vuosien ajan kehittämät osallisuutta ja työllistymistä edistävän toiminnan laatukriteerit, joiden muotoilussa Kehitysvammaliitto on ollut aktiivisesti mukana.

Laatukriteerit

  1. Tuki valintojen ja suunnitelmien tekemiseen
  2. Tuki muutoksiin ja siirtymävaiheisiin
  3. Tuki lähiyhteisöihin liittymiseen
  4. Tuki opintoihin pääsemiseen
  5. Tuki mahdollisimman suuren itsenäisyyden saavuttamiseen
  6. Tuki terveyteen ja hyvinvointiin
  7. Tuki ammatillisiin opintoihin tai työhön pääsemiseen
  8. Tuki itseilmaisuun ja luovuuteen
  9. Tuki merkityksellisissä sosiaalisissa rooleissa toimimiseen
  10. Tuki palvelujen sisältöihin ja toimintatapoihin vaikuttamiseen

Kehitysvammaiset henkilöt ovat marginaalin marginaalissa työllistymisen edistämisen kentässä. Osatyökykyisten työelämäosallisuus on nykyisen hallituksen kärkihanke, ja vaikeasti työllistyvien ryhmien työllistymisen tukipalvelut ovat tulevissa hallintorakenteiden uudistuksissa erityisen haastavien muutosten edessä.

Työ ja työllistyminen ovat kulkeneet yhtenä vahvana tutkimuslinjana Kehitysvammaliiton tutkimuksissa ja näistä teemoista on tehty tutkimuksia paljon ja pitkään. Vahvimmin on panostettu kehitysvammaisten ihmisten työsuhteisen työllistymisen edistämiseen, joka on ollut pääteemana ja -tavoitteena kaikkiaan yhdeksässä Kehitysvammaliiton hankkeessa. Toimintakeskuksia on kehitetty kahdessa hankkeessa 1990-luvun alusta lähtien, ja kansainvälisesti työllisyyttä on edistetty kuudessa hankkeessa 2000-luvun alusta lähtien. Tässä artikkelissa teemme katsauksen Suomessa toteutettuihin tutkimuksiin, paneudumme hieman syvällisemmin tutkimuksiin, joita on tehty tuetun työllistymisen ja näyttöön perustuvan työhönvalmennuksen tematiikasta ja lopuksi visioimme joitakin tulevaisuuden painopisteitä.

Työllisyys Kehitysvammaliiton tutkimuksissa 1980-luvulta vuosituhannen vaihteeseen

Kehitysvammaisten työllistyminen normaalitöissä ja työllistämiskokeilu -hankkeessa (1980 – 1983) selvitettiin kehitysvammaisten ihmisten osallistumista normaaliin työelämään ja tarkasteltiin maataloudessa ja muualla avoimilla työmarkkinoilla työskentelevien kehitysvammaisten ihmisten tilannetta. Hankkeessa tutkittiin tarkemmin myös kehitysvammaisen henkilön elämän kokonaisuutta ja kuvattiin ”päivähuoltolan” ulkopuolelle tavallisille työpaikoille siirtymisen valmistelua ja sijoittumista sekä työskentelyä työpaikoilla. Lisäksi pohdittiin, millä edellytyksillä kehitysvammaiset ihmiset voivat työskennellä tavallisilla työpaikoilla.

Apukoulun käyneiden sijoitus ja sopeutuminen työelämään -hankkeessa (1973 – 1983) toteutettiin tutkimus apukoulun kehityksestä Pohjois-Karjalassa ja Kymenlaaksossa ajanjaksolla 1954 – 1984 sekä näiden alueiden apukoulun käyneiden koulutuksesta ja työhön sijoittumisesta vuosina 1973 – 1984. Kehitysvammaisten elämänlaatu Suomessa -hanke toteutettiin vuosina 1989 – 1995. Sen osana selvitettiin kehitysvammaisten työntekijöiden työviihtyvyyttä ja siihen vaikuttavia tekijöitä, mahdollisuutta ja haluja vaikuttaa työhön, työssä koettuja psyykkisiä rasitustekijöitä, työyhteisöön kuulumista sekä käsityksiä itsestä työntekijänä.

Kehitysvammaliiton työllistymisen tutkimukset 2000-luvulla

Viime vuosina Kehitysvammaliiton tutkimus on paljolti keskittynyt perustelemaan tuetun työllistymisen ja erityisesti siinä tutkimukselliseen näyttöön perustuvaa työhönvalmennusta ns. IPS-mallin mukaisesti (Individual Placement and Support). Tämä on yksilöllisen työn etsimisen ja perehdyttämisen malli, jonka kehittely aloitettiin Pohjois-Amerikassa 1970-luvulla. Kehitysvammaliitossa IPS-mallin mukaisia työhönvalmennuksen laatukriteereitä on kehitetty vuosia, ja kehittämistyölle on olemassa vakiintuneet ja dynaamiset verkostot. Malli on todettu myös julkistaloudellisesti kannattavaksi, jopa julkisia varoja säästäväksi. Tuetun työllistymisen edistäminen on ollut pitkään Kehitysvammaliiton kärkiteemoja.

Jo 1990-luvun lopulla Tukijoukko-hankkeessa etsittiin tuetun työllistymisen työhönvalmennuksella työpaikkoja nuorille, joilla on lieviä kehitysvammoja tai oppimisvaikeuksia. Mallia on edistetty myös Kehitysvammaliiton Opinnoista työelämään (2001 – 2004) ja Työtä tekijöille (2008 – 2010) -hankkeissa sekä Monenlaisia tuloksentekijöitä -hankkeessa (2012), jossa onnistuttiin yhden vuoden aikana luomaan 27 uutta työpaikkaa kehitysvammaisille ihmisille K-ryhmän kauppoihin eri puolille maata.

Näiden hankkeiden pohjalta käynnistettiin Kehitysvammaiset ihmiset töihin eli KIT-hanke (2012 – 2016), jossa Raha-automaattiyhdistyksen rahoituslinjauksista poiketen tehtiin myös suhteellisen paljon tutkimusta. Hankkeessa toteutettiin kehitysvammapalveluiden piirissä olevien henkilöiden nykyisen työllisyystilanteen kartoitus, jossa päivitettiin aiempien tutkimusten tiedot. KIT-tutkimuksena toteutettiin myös kysely työnantajien kokemuksista kehitysvammaisista työntekijöistä sekä tarkasteltiin kehitysvammapalveluiden käyttäjien omien kokemusten lähtökohdista työ- ja päivätoiminnan rakennetta ja käytäntöjä.

Kehitysvammaisia työikäisiä henkilöitä on arvioitu olevan Suomessa n. 25 000; Kehitysvammaliiton selvityksen mukaan heistä n. 60 % on rekisteröityneenä kehitysvammapalveluiden työ- ja päivätoiminnan palveluissa, jotka pääsääntöisesti ovat sosiaalipalveluna annettavaa työtoimintaa tai vaikeimmin vammaisten päivätoimintaa. Vain kolme prosenttia työikäisistä kehitysvammapalveluita käyttävistä ihmisistä on palkkatyössä, suurin osa heistä tuetun työn työhönvalmennuksen kautta.

Avotyötoiminta on viimeaikaisissa keskusteluissa asetettu erityisen kritiikin alle. Kehitysvammaliitto oli 1980-luvulla aktiivisesti tuomassa tätä työtoiminnan mallia kehitysvammapalveluihin myös tutkimustoiminnassaan. Silloin se nähtiin hienona mahdollisuutena kehitysvammaisille henkilöille päästä ulos eristävistä työtoiminnan yksiköistä tavallisille työpaikoille tekemään työtä osana tavallisia työyhteisöjä. Se tuotiin kentälle työharjoitteluna ja sillä ajatuksella, että työpaikoista voisi ajan mittaan muotoutua tavallisia työsuhteita. Tämä kehitys on jäänyt näissä käytännöissä kesken, ja nykyisin avotyötoiminta on edelleen hyvin vahva ja pysyväksi muotoutunut käytäntö ja edelleen vallitseva toimintamalli työkeskustoiminnan ohella. Näitä traditioita on viimeaikaisessa tutkimuksessa hyvin painokkaasti asetuttu kritisoimaan, ja tutkimuksiin perustuen näille käytännöille etsitään vaihtoehtoja.

Katariina Hakala on omissa tutkimuksissaan tarkastellut koulutus- ja työllistymismahdollisuuksien jatkumoa ja sitä, miten kehitysvammapalveluiden käyttäjien kokemuskertomusten kautta on osoitettavissa tietynlainen ”putkitutkinto” kehitysvammapalveluiden asiakkaaksi. Koulutuksessa varhainen ohjautuminen erityisopetukseen ja enemmän tai vähemmän eriyttäviin käytäntöihin inkluusion ihanteesta huolimatta tuottaa tiiviiksi tallatun polun perinteisiin työ- ja toimintakeskusten palvelukäytäntöihin, joissa työllistyvät palveluiden työntekijät, mutta kehitysvammaiset henkilöt imitoivat työtä työtoimintana ilman työntekijän statusta ja oikeuksia. Kehitysvammalain mukaiseen työ- ja päivätoimintaan on kehittynyt viime vuosina uusia palveluja ja toimintamalleja, joissa etsitään myös uudenlaisia työllistymisen ja toimeentulon lisäämisen mahdollisuuksia esimerkiksi tuetun yrittäjyyden ja osuuskuntatoiminnan kautta. Valtakunnallisesti käytännöt vaihtelevat kuitenkin suuresti, ja paljon on vielä hyvin perinteisiä, lähinnä tehdastyötä imitoivia työtoiminnan käytäntöjä, joissa tehdään erilaisia tuotannolliseen prosessiin liittyviä alihankintatöitä. Jäljitellessään palkkatyötä niissä myös hämärtyy toiminnan luonne sosiaalityönä, mikä erityisesti kehitysvammaisille, käsitteiden ymmärtämisessä vaikeuksia omaaville henkilöille tuottaa heille itselleen käsityksen, että he olisivat palkkatöissä, vaikka eivät lainsäädännön ja yleisen oikeustajun mukaan sitä ole.

Aiempiin tutkimuksiin perustuen KIT-hankkeessa myös kehitettiin tuetun työllistymisen ja työhönvalmennuksen käytäntöjä ja mallinnettiin työhönvalmennuksen verkostokoulutusta, työnhakijoiden vertaisryhmätoimintaa sekä aktiivista työnantajakontaktointia. Näitä toimintamuotoja on vakiinnutettu ja kehitetty valtakunnallisesti Palkkaa mut -hankkeessa.

Visioita tuleviin tutkimuksiin

Tutkimus toimii Kehitysvammaliiton toimintalinjausten pohjana vahvasti ja kansalaisosallisuutta ja työllistymistä edistäviä visioita on sanoitettu tulevien vuosien toimintasuunnitelmiin. Näitä visioita ovat esimerkiksi:

  • Kehitysvammaisten henkilöiden osallisuus ja osallistuminen tavallisiin yhteisöihin ja yhteiskunnan toimintoihin aktiivisina kansalaisina lisääntyy ja heidät nähdään entistä paremmin osana tavallista lähiyhteisöjen elämää Suomessa.
  • Kehitysvammaisten henkilöiden asema työmarkkinoilla paranee. Heidät nähdään vahvuuksiensa kautta potentiaalisina työllistyjinä.
  • Kehitysvammapalveluissa kehitettyjä toimivia työllistymisen tukipalveluja laajennetaan niin, että heidän ja muiden vaikeasti työllistyvien ryhmien palveluita yhdistetään ja toteutetaan näin kehitysvammapalveluiden ja yleisten palveluiden yhteistä kehittämistyötä osana sote-palveluiden laajaa kokonaiskehittämistä. Palveluiden diagnoosiperustaisuudesta ja sektorijaosta päästään eroon ja palveluja toteutetaan tarveperustaisesti.
  • Kehitysvammaisten ihmisten avotyö nykyisenkaltaisena käytäntönä lopetetaan. Työhönvalmennuksen prosessiin kuuluu työharjoittelu, usein monilla eri työpaikoilla. Työharjoittelun tavoitteena on aina työsuhteinen palkkatyö, ja vaikuttamistyössä pyritään saamaan työharjoitteluun valvontaa, joka estää työnantajia ketjuttamasta työsuhteita väärin perustein.
  • Järjestely eläkkeen ja palkkatulon yhteensovittamisesta on palkkatyöhön kannustava.
  • Työhönvalmentajien määrä lisääntyy niin, että jokaisen kunnan käytössä on työhönvalmentaja tukemassa kehitysvammaisten ihmisten työllistymistä, ja työhönvalmennus laajenee yleiseksi palveluksi vaikeasti työllistyvien työllistämispalveluissa.
  • Työnantajien halukkuus palkata kehitysvammaisia henkilöitä kasvaa, ja työnmuotoilusta tulee vähitellen vakiintunut käytäntö. Työhönvalmentajia palkataan myös isojen yritysten palkkalistoille.
  • Osallisuutta tukeva päivätoiminta monipuolistuu, ja vaikeammin vammaisten oikeus mielekkääseen arkeen paranee.
  • Palveluiden mielekkyys palveluiden käyttäjien näkökulmasta paranee. Kehitysvammaliiton selvityksen mukaan työikäisistä kehitysvammaisista henkilöistä n. 40 % ei osallistu kehitysvammapalveluiden työ- ja päivätoimintaan.

Kaikki edellä mainitut seikat tukevat yhdessä ja erikseen kehitysvammaisten ihmisten palvelujen siirtymistä pois marginaalin marginaalista osaksi yleisten työllistämispalvelujen kehittämistä.

Teksti: Katariina Hakala ja Simo Klem | Kuva: Eeva Grönstrand | Julkaistu: 

Yksi kommentti

  1. Erittäin hieno artikkeli. Useimmat
    kehitysvammaiset eivät vain työllisty
    joko yhteisön taikka yhteiskunnan
    vääristyneen asenneilmapiirin takia.

    Itselläni on synnynnäinen sydänvika
    ja aspergerin oireyhtymä, joten ainoa
    tulonlähteeni on sairaseläke jonka
    turvin on elettävä kuukausittain ja
    vuosittain. Sydän korjausleikattiin
    Lastenklinikalla Helsingissä 1988, kun
    olin 4-vuotias, asperger-diagnoosin sain
    2003, kun olin 19-vuotias.

    Kyllä se minua harmittaa ettei ole
    omalla kohdallani palkkatöitä, tuntuu
    että viikot ja päivät vain menevät
    ohitseni, enkä oikein edes 1 vuoden
    aikana saa mitään näkyvää aikaiseksi.
    Nysväämisen/laiskottelun osaan liiankin
    hyvin. Sairaseläke kun ei oikein motivoi
    tarttumaan toimeen, koska sairaseläke
    herkästi syrjäyttää valtavirtaväestöstä
    jotka ovat iloisesti palkkatyössä kiinni.

    Välillä ajatus on niin ja näin, välillä
    kaipaan ihan hemmetisti palkkatöitä,
    välillä en haluaisi tehdä mitään töitä.
    Ota sitten selvää, kun en itsekään ota
    aina selkoa itsestäni. Päällimmäinen
    fiilis on kuitenkin yhteisön/yhteiskunnan
    vääristynyt asenneilmapiiri kaltaisiani
    sairaseläkeläisiä kohtaan.

    Eduskunnasta löytyy sairaseläkeläisten,
    kehitysvammaisten, neurovammaisten,
    invalidien ja mielisairaiden ymmärtäjiä:
    Sosialidemokraatit, Vihreät ja Vasemmisto-
    liitto.

    En ole ainoa asperger-tapaus Suomessa,
    Pauli Matti Juhani ”Juice” Leskinen (s. 1950 –
    k. 2006) sai asperger-diagnoosin vuonna
    2000, ollessaan jo 50-vuotias. Tunnetuin
    ja hyväksytyin asperger-ihminen Suomessa,
    karaokebaarien suosituimpia artisteja.

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).