Tavallista elämää ilman sankaruutta

Suomalaisten asenteet erilaisuutta kohtaan ovat kehittyneet myönteiseen suuntaan. Yhteiskunta on kuitenkin lopullisesti kunnossa vasta siinä vaiheessa, kun myös jokainen vammainen ihminen saa elää tavallista elämää, ilman että se täytyy ansaita jonkinlaisella sankaruudella, toteaa sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa.

Professori Jaana Hallamaa kannustaa vammaisia ihmisiä vaatimaan oikeuksiaan entistä ponnekkaammin. ”Olkaa hankalia!”Professori Jaana Hallamaa kannustaa vammaisia ihmisiä vaatimaan oikeuksiaan entistä ponnekkaammin. ”Olkaa hankalia!”

Valtakunnallisen sosiaali- ja terveysalan eettisen neuvottelukunnan Etenen puheenjohtaja ja teologisen tiedekunnan sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa tarkastelee virkansa puolesta suomalaista arvopohjan ja asenneilmapiirin muutosta monelta kantilta. Tasa-arvoa tukevat lait ovat muokanneet ihmisten arvoja suvaitsevampaan suuntaan.

”Sosiaalisesti katsottuna ihmiset eivät paheksu muiden elämänvalintoja samalla tavoin kuin aikaisemmin. Kaikenlaiset ihmiset voivat elää elämäänsä tavoilla, jotka eivät vielä pari vuosikymmentä sitten olisi olleet mahdollisia. Se näkyy esimerkiksi uudenlaisina perhemuotoina sekä etnisenä monimuotoisuutena. Myöskään sairauden tai vammaisuuden perusteella ihmisiä ei enää eristetä näkymättömiin peräkammareihin. Pyrkimyksenä on taata kaikille ihmisille mahdollisuus osallisuuteen”, luonnehtii Hallamaa.

Lait ja todellisuus ristiriidassa

Toisaalta taloudellisten reunaehtojen koveneminen on Hallamaan mukaan synnyttänyt ristiriidan lainsäädännön ja todellisuuden välille. Kun kaikki mitataan ensisijaisesti tuottavuuden ja kilpailukyvyn vahvistumisen kautta, se johtaa tilanteeseen, jossa kaikkien ihmisten pitäisi olla tehokkaita ja tuottavia. Tästä syystä työmarkkinoilta on kadonnut hyvin paljon sellaisia työtehtäviä, joihin ei ole tarvittu koulutusta ja joita on voinut tehdä vähemmillä taidoilla tai jaksamisella.

Työnteko ei nykyisin myöskään elätä yhtä hyvin kuin ennen. Pääomia omistavat ihmiset ja ne, jotka pystyvät myymään ammattitaitoaan ja osaamistaan, menestyvät entistä paremmin, kun taas monet muut ovat vaarassa pudota työelämän ulkopuolelle.

Toisaalta työelämä on muuttunut monin tavoin inhimillisemmäksi niille, joilla työpaikka on.

”Työturvallisuus on lisääntynyt erilaisten terveyttä ylläpitävien säännösten ansiosta. Ihmisiä ei enää kuole työssä lähimainkaan niin paljon kuin aikaisemmin”, Hallamaa mainitsee.

Järjestelmä tukee pärjäämättömyyttä

Lakien ja käytännön välinen ristiriita näkyy myös taloudellisten tukien jakoperusteissa. Kuntatalouden ja huoltosuhteen heikkeneminen sekä lama ovat johtaneet siihen, että tukea tarvitsevia ihmisiä pyritään kaikin keinoin olemaan tukematta ja vain kaikkein sitkeimpiä tai heikoimpia autetaan.

”Ideologian tasolla tukien ja etuuksien jakamista koskevien lakien pitäisi mahdollistaa toimijuutta, mutta ne on kuitenkin säädetty sellaisiksi, että tukia saadakseen ihmisen on heittäydyttävä mahdollisimman avuttomaksi. Voidakseen voimaantua tukien avulla ihmisen on oltava mahdollisimman avuton ja pärjäämätön”, Hallamaa kiteyttää ristiriitaa.

Toisaalta ihmisten on samaan aikaan oltava myös hyvin asiantuntevia, jotta he voisivat pärjätä sosiaaliturvaviidakossa. Pärjäävyyden kulttuuriin liittyy suoranaista heitteillejättöä, sillä palvelujärjestelmämme lähtee siitä oletuksesta, että ihmiset pärjäävät ja osaavat itse hakea apua. Kaikenlaisia palveluja voi olla saatavilla, mutta tukijärjestelmä on täynnä sisäisiä ristiriitoja. Avun tarvitsijan on oltava erittäin etevä kyetäkseen suunnistamaan tukilabyrintissä. Monille avun hakeminen on siksi mahdotonta.

”Kaikki riippuu siitä, millainen suojaverkko ihmisen ympärillä sattuu olemaan. Tästä syystä esimerkiksi vammaisen ihmisen läheisenä oleminen voi olla kokopäivätyötä, ikuista tappelua lakisääteisistä palveluista. Kuvitelma suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkosta on kaukana totuudesta”, Hallamaa summaa.

Lakien ja käytännön välisen ristiriidan lisäksi myös monet lait ovat keskenään ristiriitaisia, sillä ne on laadittu eri lähtökohdista.

Esimerkiksi kilpailulainsäädäntö painottaa eri asioita kuin hyvään hoivaan ja huolenpitoon liittyvä sosiaalilainsäädäntö. Tässä tilanteessa kunnallisen päätöksentekijän on helpompi ohittaa yksilölliset tarpeet ja katsoa asiaa vain taloudellisesta näkökulmasta. Tällainen päätöksenteko on yksinkertaista varsinkin silloin, kun päätöksentekijöillä ei ole kosketusta niihin, joiden elämästä he päättävät.

”Kilpailutuksessa otetaan huomioon vain joitain muuttujia, mutta ei sitä, että hoidon tulokset romahtavat tai asumisen laatu menee nollan alapuolelle. Tähän auttaisi, että katsottaisiin kaikkien ihmisten ihmisoikeuksien toteutumista. Ensin olisi selvitettävä, mitä ihmiset tarvitsevat, kaipaavat ja haluavat elämältään ja sen jälkeen järjestettäisiin heidän palvelunsa sen mukaan käytettävissä olevilla varoilla”, Hallamaa toteaa.

Huutolaisuudesta ”palvelujärjestelmään”

Hallamaan mukaan yhteiskunnallamme on pitkät perinteet kaksinaismoralismista. Hyvä esimerkki tästä oli kuntien vaivaishoito. Ihmisiä huutokaupattiin niille, jotka suostuivat ottamaan heidät pienintä korvausta vastaan, eikä tilanne ole aikojen kuluessa juuri parantunut – paitsi ehkä termien osalta. Nykyisin kilpailutukseen perustuvalla huutolaisuudella on salonkikelpoisempi nimi. Sitä kutsutaan ”palvelujärjestelmäksi”.

Tukemiseen liittyy saumattomasti myös muiden ihmisten oikeus moralisoida tukien saajia: Miten hänellä on muka varaa pitää koiraa, vaikka hän saa tukia ja tarvitsee muiden apua?

”Se, että ihmisen tarvitsee muiden apua, tekee hänestä silmätikun ja avaa mahdollisuuden arvostelulle”, Hallamaa sanoo.

Avain tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan on asenteiden muutoksessa, jota voidaan vauhdittaa lainsäädännöllä. Muutos kestää kuitenkin kauan. Esimerkiksi seksuaalinen häirintä tai työpaikkakiusaaminen ei lopu, ennen kuin meillä on lait, joissa määritellään selkeästi, mikä on kiusaamista tai häirintää ja mitä ei saa tehdä.

Vihaisuus kannattaa

Demokraattinen päätöksentekojärjestelmä lähtee sitä oletuksesta, että ihmiset ajavat omia etujaan ja liittoutuvat toisten samanmielisten kanssa. Tällaisessa järjestelmässä kaikkein heikoimmin pärjäävillä ei välttämättä ole joukkovoimaa vaatia itselleen etuja.

”Vammaisliikkeessä on havaittu, että vammaisten oletetaan olevan nöyriä ja kilttejä. He eivät saa olla vihaisia tai vaatia mitään. Lausumattoman taustaoletuksen mukaan henkilö, joka tarvitsee muiden apua, ei saa vaatia mitään tai olla aggressiivinen. Jos tarvitset tukea, sinun on oltava iloinen!”, Hallamaa kuittaa.

Hyvin monet tukea tarvitsevista ihmisistä ovat oppineet läksynsä ja tyytyvät siihen, mitä heille annetaan, sillä osallisuudesta osattomiksi jääneiden ihmisten on vaikea aloittaa aktiivinen vaatiminen. Yleinen asenneilmapiiri on kuitenkin siirtymässä yhtä enemmän osallisuuden ja yhdenvertaisuuden suuntaan ja se madaltaa kynnystä myös tukea tarvitsevien ihmisten vaatimuksille.

”Pitää ryhtyä vaatimaan ja pitää olla vihainen, jos siltä tuntuu. Monet asiat eivät mene läpi muutoin kuin vaatimalla, vaikka se synnyttäisikin paheksuntaa. Esimerkiksi työväestön liikehdintää ja vaatimuksia karsastettiin ja kauhisteltiin yleisesti, kun he ryhtyivät vaatimaan itselleen oikeuksia”, Hallamaa muistuttaa.

Toisaalta hän korostaa, että vammaisilla ihmisillä on oltava oikeus ihmisarvoiseen elämään juuri sellaisina kuin he ovat, ilman minkäänlaista sankaruutta tai eksoottisuuslisää.

”Klassisen vammaistarinan mukaan ihmisen on kompensoitava erityistarvettaan jollain valtavalla erityisyydellä, jolloin hän on vammastaan huolimatta aivan ihmeellinen. Suurin osa meistä on kuitenkin täysin tavallisia. Yhteiskunta on kunnossa vasta siinä vaiheessa, kun sen jokainen jäsen saa elää tavallista elämää ilman, että hänen täytyy ensin kompensoida sitä jonkinlaisella sankaruudella”, Hallamaa päättää.

Teksti: Eeva Grönstrand | Kuva: Eeva Grönstrand | Julkaistu: 

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.
Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).