Vammaiset oppisopimuskoulutuksen kautta avoimille työmarkkinoille – Väitöskirjatutkimus Suomen ja Saksan tilanteesta

Koulutuksesta ja työelämästä ulkopuolelle jääminen on Suomessa laajamittainen sosiaalipoliittinen ja kansantaloudellinen ongelma. Suurta huolta on kannettu  – eikä syyttä – syrjäytymisuhan alaisista, koulutusta ja tai työtä vailla olevista nuorista. Heidän lisäkseen maassamme arvioidaan kuitenkin olevan tuhansia vammaisia ja pitkäaikaissairaita sekä muita erityisopiskelijoihin kuuluneita työelämän marginaalissa tai täysin ulkopuolella. Tähän liittyen oppisopimuskoulutus on juuri nyt keskeisimpiä suomalaisen koulutuspoliittisen keskustelun teemoja. Useat tahot ovat peräänkuuluttaneet vaikeimmin työllistyvien ryhmien työvoiman käyttöön ottoa lisäämällä oppisopimuskoulutusta, eli työpaikalla oppimisen ja teoriaopiskelun yhdistelmään perustuvaa ammatillista koulutusta sen edelläkävijämaan, Saksan, malliin.

Siirtymä työelämän ulkopuolisuudesta siihen osalliseksi osoittautui positiiviseksi lokakuussa 2014 Tampereen yliopistossa valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani haastateltujen suomalaisten oppisopimuskoulutuksen suorittaneiden, lievästi kehitysvammaisten näkökulmasta.  Vastaajat kokivat muutokset myönteisiksi erityisesti sosiaalisen hyväksynnän ja osallisuuden kannalta. Olen jatkanut tutkimustani aiheesta ja piakkoin valmistuvassa väitöskirjassani muun muassa kuvannut, miten erityisopiskelijoille tarkoitetut ammatillisen koulutuksen oppisopimuskoulutukset Suomessa ja Saksassa eroavat rakenteellisesti toisistaan.

Väitöskirjani on kasvatussosiologian alaan kuuluva laadullinen tutkimus. Aineiston muodostavat yhteensä 30:n Suomessa ja Saksassa oppisopimuskoulutuksen avulla ammattiin valmistuneen tai valmistuvan työikäisen vammaisen, pitkäaikaissairaan tai muutoin opiskelussaan erityistä tukea saaneen tai vielä saavan haastattelut.  Heistä yhteensä 11 ilmoitti diagnoosikseen lievän tai keskivaikean kehitysvamman. Kysyin suomalaisilta ja saksalaisilta, miten he ovat kokeneet lapsuus- ja nuoruusiän eri osatekijöiden määrittäneen heidän kasvuaan ammatilliseen koulutukseen ja sen jälkeen mahdollisesti työelämään. Kysyin myös, miten oppisopimuskoulutus on vaikuttanut haastateltavien kokemuksiin ja käsityksiin nykyisestä elämänlaadusta ja hyvinvoinnista. Mitä mahdollisuuksia he kokevat oppisopimuskoulutuksen antaneen heidän tulevaisuudelleen yhdenvertaisuuden, arjen ja koetun hyvinvoinnin kannalta? Minkälaisia mahdollisuuksia oppisopimuskoulutuksen valta-asema Saksan ammatillisessa koulutuksessa antaa erityisopiskelijoille yhdenvertaisuuden ja koetun hyvinvoinnin kannalta tarkasteltuina?

Tutkimuksen tuloksissa tuli selkeästi esille suomalaisen ja saksalaisen oppisopimuskoulutusjärjestelmien erilaistuminen 1950-luvulta alkaen. Saksassa oppisopimuskoulutusta on kehitetty keskeytyksettä yhteistyössä maan työelämän kanssa, kun taas Suomessa ammatillista koulutusta alettiin tuolloin rakentaa laitosmaiseksi järjestelmäksi. Saksassa lähes koko ammatillinen koulutus, myös erityisopiskelijoiden osalta, tapahtuu lähinnä työpaikoilla. Suomessa oppisopimuskoulutuksen tarjoamat mahdollisuudet jäivät aikanaan sivurooliin ja kehitystyö niiden osalta on ollut vaihtelevaa. Näin ollen myös erityisopiskelijoille tarkoitettu oppisopimuskoulutus on ollut meillä viime vuosina pienimuotoista, lähinnä Ammattiopisto Luovin ylläpitämää, kokeilu- ja kehittämistoimintaa. Saksassa työnantajien lakisääteinen velvoite työllistää vammaisia yhdessä oppisopimuskoulutuksen valta-aseman kanssa antavat sikäläisille erityisopiskelijoille selkeästi paremmat mahdollisuudet kuin Suomessa työllistyä avoimille työmarkkinoille kokopäivätyöhön ja erityisesti suurten yritysten palvelukseen.

Suurin osa haastattelemistani oli sijoittunut oppisopimuskoulutuksen jälkeen työsuhteeseen joko kokopäivä- tai, erityisesti Suomessa, osa-aikatyöhön. Työllistyneet kokivat olevansa osallisia ja onnellisia siitä, mitä olivat saavuttaneet, monet heistä vaikeavammaisina ja vaikeidenkin vaiheiden jälkeen. Koulutuksen ja sitä edeltävänä aikana haastatellut olivat saaneet tarvitsemaansa tukea perheeltään ja koulutuksen tukipalveluilta sekä vertaisiltaan. He osoittautuivat sisukkaiksi ja peräänantamattomiksi. Heistä monet olivat selkeästi valoisia onnistujia. Työ on heille nyt tärkeä arjen jäsentäjä, tuo riittävän toimeentulon ja antaa mahdollisuuden tulevaisuuden myönteiseen suunnitteluun. Heillä oli paljon harrastuksia ja muuta sosiaalista elämää. Tärkein ja yleisin harrastus oli monipuolinen liikunta, muutamilla jopa kilpaurheilu.

Suurin osa suomalaisista haastatelluista, kahden saksalaisen tavoin, oli kuitenkin sijoittunut koulutuksen jälkeen palkattomaan, ei-työsuhteiseen avotyöhön, mikä ei suinkaan ole oppisopimuskoulutuksen tarkoitus Työkeskuksista (Werkstätte), suomalaisessa järjestelmässä työkeskuksista ja niiden alaisuudessa tehtävästä avotyöstä, halutaan eroon Saksassa. Ne eivät sisälly yhdenvertaisuuden periaatteisiin! Suomessa teemasta käytyä keskustelua voisi myös, Saksan tapaan, kutsua ”aina nopeasti vaietuksi”. Tyypillinen suomalainen esimerkki avotyötä tekevästä oli haastateltu, joka oli kouluttautunut ahkerasti nykyiseen 31:n ikävuoden ikään asti mutta joka oli aina koulutuksen päätyttyä ajettu samaan vapaaehtoistyön ja avotyön loukkuun, jossa hän oli ollut ennen viimeisintä koulutusvaihetta. Esitänkin tämän tutkimukseni alustavien tulosten perusteella, että avotyö sekä Suomessa että Saksassa, oli se sitten työkeskuksissa tai varsinaisilla työpaikoilla tehtävää, määritetään lailla määräaikaiseksi ja siirtymäksi normaaliin palkkasuhteeseen, jollaisiksi se alun perin oli tarkoitettu, ainakin Suomessa. Menetelmä voitaisiin näin muuttaa työkokeilun tai -harjoittelun kaltaiseksi ”liukumaksi” avoimille työmarkkinoille. Ilman lainsäädännöllisiä muutoksia tämä räikeä epäkohta ei tule poistumaan vuosikymmeniin.

Työkeskukset, työ- tai päivätoimintakeskukset, joissa Suomessa työskentelee paljon kehitysvammaisia, olisi tavalla tai toisella saatava selkeäksi osaksi tuotantotoimintaa. Tällöin on luonnollisesti huomattava, että kaikkein vaikeimmin vammaisten päivän ”työ” työkeskuksessa on enemmän askartelun tyyppistä, varsinaista työtoimintaa, mikä on heille tärkeä arkipäivän jäsentäjä mutta ei varsinaisesti tuotannollista työtä. Mikäli vammainen tekee alihankintatyötä esimerkiksi teollisuudelle, hänelle pystytään laskemaan myös normaali, työehtosopimusten mukainen palkka tehdystä työstä, oli aikaansaatu työn määrä sitten vähäinen tai suurempi. Muutosta tähän suuntaan ehdotetaan myös Saksassa käynnissä olevassa keskustelussa. Sen mukaan työkeskuksilta pitäisi poistaa erillisjärjestelmän status ja liittää ne tavalla tai toisella osaksi maan elinkeinoelämän tuotantorakennetta. Tällöin voitaisiin luoda uusia ”tuottavan osallistumisen järjestelmiä”, jolloin myös yhteiskunnan tukea saavat työikäiset voisivat antaa panoksensa sen toimintojen ylläpitämiseen.

Miksi, muuten, ammatillisista erityisoppilaitoksista ei tehdä maassamme tuetun oppisopimuskoulutuksen, ”kohtaantokoulutuksen”, vetureita ja vahvoja kehittäjiä? Niillä olisi mittavat resurssit räätälöidä koulutusta nimenomaan maahanmuuttajille, vammaisille, pitkäaikaissairaille ja osatyökykyisille sekä muille vaikeasti työllistyville nuorten ja nuorten aikuisten ryhmille. Ei tarvitse mennä Saksaa edemmäksi saadakseen erilaisia malleja tähän. Työnantajat tarvitsevat työvoimaa meilläkin ja ovat valmiita tuottamaan koulutuspalveluja, kunhan yhteiskunta tulee vastaan tarjoamalla niille riittäviä tukipalveluja toiminnan toteuttamiseen. Suomalaisen oppisopimuskoulutuksen kehittyminen suuntaan tai toiseen on yrityksissä paljolti kustannuskysymys. Työnantajia tulisi kannustaa oppisopimuskoulutettavien rekrytoimiseen kustannusten jaon avulla. Nyt YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen tultua vihdoin ratifioiduksi myös Suomessa – Saksassa se tapahtui vuonna 2009 – vammaisten ja osatyökykyisten tulee työllistyä normaaleille työmarkkinoille normaaleihin työyhteisöihin.  Heillä on myös oikeus samaan palkkaukseen ja etuihin kuin samaa tai samantasoista työtä tekevillä työtovereillaan. Niin kuin eräs saksalainen haastateltavani totesi, vammaisia työnhakijoita on arvioitava heidän kykyjensä, vahvuuksiensa ja kiinnostuksensa – ei vammaisuuden tai sairauden perusteella.

Valmistumassa oleva väitöskirja: Osallinen, syrjässä, onnellinen, marginaalissa? Tutkimus oppisopimuskoulutuksen erityisopiskelijoista Suomessa ja Saksassa, heidän arjen kokemuksistaan ennen koulutusta, sen aikana ja jälkeen.

Teksti: Marja Irjala | KM, ekonomi | Tohtorikoulutettava / Oulun yliopisto | Julkaistu: 

Yksi kommentti artikkeliin ”Vammaiset oppisopimuskoulutuksen kautta avoimille työmarkkinoille – Väitöskirjatutkimus Suomen ja Saksan tilanteesta”

  • Kari viinisalo kirjoitti:

    Irjala tekee uraauurtavaa tutkimustyötä oppisopimuskoulutuksen saralla. On tärkeä edistää syrjäytymisvaarassa olevien työllistymismahdollisuuksia yleensäkin liittämällä siihen mahdollisuuksien mukaan mieluimmin työvaltaista koulutusta, joka voidaan tunnistaa ja tunnustaa virallisessa tutkintojärjestelmässä. Toivottavasti Irjalan työ on vaikuttamassa siihen, että hänen esittämänsä lainsäädäntö- ja koulutuspoliittiset kysymykset nostetaan esille yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.
Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).