Mahdollinen vai mahdoton inkluusio?

Musiikkikoulu Resonaarissa erityisryhmien musiikinopettajana aiemmin työskennellyt Tuulikki Laes haastaa väitöskirjassaan perinteisen käsityksen inkluusiosta musiikkikasvatuksessa.

Ruoholahden maisemat ovat Laekselle läheisiä. Hän työskentelee usein alueella sijaitsevassa kahvilassa.Ruoholahden maisemat ovat Laekselle läheisiä. Hän työskentelee usein alueella sijaitsevassa kahvilassa.

Tuulikki Laes on koulutukseltaan musiikin tohtori ja hän on työskennellyt aiemmin musiikkikoulu Resonaarissa erityisryhmien musiikinopettajana. Työ johdatti hänet pohtimaan, kuinka musiikinopetusta voitaisiin kehittää. Tänä keväänä Laes väitteli Sibelius-Akatemiassa tohtoriksi. Hänen väitöskirjansa Inkluusio – mahdollinen vai mahdoton? tarkastelee inkluusion monitulkintaisuutta musiikkikasvatuksessa.

”Väitöskirjassani tutkin, kuinka pedagogiikkaa, käytänteitä, asenteita ja institutionaalisia rakenteita voitaisiin uudistaa siten, että musiikin opetus olisi saavutettavaa ja esteetöntä kaikille”, Laes kiteyttää.

Hänen väitöskirjansa koostuu neljästä osatutkimuksesta, jotka kaikki tarkastelevat eri näkökulmista inkluusion toteutumista musiikkikasvatuksessa musiikkikoulu Resonaarissa. Teoriassa kaikkeen kasvatukseen sisältyy ajatus inkluusiosta, jonka mukaan kaikilla ihmisillä on oltava yhtäläiset mahdollisuudet oppimiseen ja osallistumiseen. Käytännön musiikkikasvatuksessa inkluusio ei kuitenkaan toteudu, sillä oppijat erotellaan kyvykkäisiin ja toisaalta niihin, jotka tarvitsevat erityisopetusta, hoivaa tai terapiaa. Tutkimuksessa Resonaari, joka on tehnyt jo yli 20 vuotta erityisryhmien musiikkikasvatusta, on esimerkki oppilaitoksesta, jossa edistetään osallistavaa ja saavutettavaa suomalaista musiikkioppilaitosjärjestelmää.

Riskiryhmä

Laeksen väitöskirjan ensimmäisen osatutkimuksen kohteena on Riskiryhmä-niminen rockyhtye, jonka soittajat ovat keski-iältään 75-vuotiaita naisia. He alkoivat 10 vuotta sitten opiskella Resonaarissa soittamista bändisoittimilla ilman minkäänlaista aikaisempaa soittotaitoa. Ikäihmisten musiikkikasvatuksen taustalla on ajatus siitä, että oppimisen pitäisi jatkua läpi koko elämänkaaren eikä rajoittua vain lapsuuteen.

Tutkimuksessa tarkasteltiin, kuinka kuuden ikääntyvän naisen musiikillinen toimijuus rakentuu Resonaarin rockyhtyeopetuksessa.

”Ikäihmiset ovat todella heterogeeninen ryhmä. Monilla heistä voi olla traumaattisia kokemuksia musiikista ja suhde musiikkiin on ristiriitainen. Opettaja on voinut koulussa sanoa, että et osaa laulaa. Kun saa yli 60-vuotiaana sähkökitaran käteen ja mahdollisuuden kävellä lavalle, syntyy tilaisuus muokata itselleen aivan uudenlainen minäkuva”, Laes kuvailee.

Täysin nollasta rockin soittamisen eläkeikäisenä aloittaneet Riskiryhmän jäsenet eivät aluksi kokeneet rock-musiikkia itselleen läheiseksi, mutta toisaalta he huomasivat pian, että yhdessä soitettuna se kuulostaa nopeasti hyvältä. Vuosien kuluessa bändi on tehnyt kymmeniä keikkoja ulkomaita myöten ja se on ollut paljon esillä mediassa. Kymmenen vuoden aikana on syntynyt jopa kaksi omaa sävellystä.

Opettaja-aktivismi

Toinen Laeksen osatutkimuksista kohdistuu Resonaarin toimintaan. Resonaarin oppilailla on erityisen tuen tarpeita, mutta oppilaaksi voi tulla kuka hyvänsä muukin.

Oppilaitoksen pyrkimyksenä on luopua kaikista esteistä, jotka vaikeuttavat soittamisen oppimista. Eräs tällainen este on nuottikirjoitus, jota kaikki eivät voi oppia. Resonaarissa tämä este on ohitettu jo lähes 30 vuotta sitten kehitetyllä kuvionuottijärjestelmällä, joka helpottaa soittamista.

”Tutkimuksessa katsoin Resonaaria musiikkioppilaitoksena rakenteellisella tasolla. Tutkin, kuinka Resonaarin toiminta mahdollistuu. Tunnistin myös elementtejä, joita kutsun opettaja-aktivismiksi”, Laes kertoo.

Resonaarissa opettajilla on vahva halu opettaa niin, että opetus on saavutettavaa kenelle tahansa. Sen sijaan, että valikoitaisiin oppilaiksi vain musikaalisia ihmisiä, opetus muokataan sellaiseksi, että kuka hyvänsä pystyy omaksumaan opetettavat asiat. Resonaarissa ei myöskään tarjota musiikkiterapiaa, sillä vammaiset ihmiset eivät välttämättä sitä tarvitse, vaan ainoastaan mahdollisuuden oppia soittamaan.

Resonaari purkaa ennakkokäsityksiä

”Resonaari on purkanut monella tavalla ennakkokäsityksiä erityistä tukea tarvitsevien musiikkikasvatuksesta. Sen toiminnan ansiosta musiikkikasvatuksen kentässä on ryhdytty miettimään sitä, että itse asiassa meidän itsemme pitäisi muuttua, eikä vaatia vain opiskelijoilta tiettyjä valmiuksia”, Laes toteaa.

Resonaarin opettajat ja perustajat Markku Kaikkonen ja Kaarlo Uusitalo ovat tehneet aktiivisesti yhteistyötä Opetushallituksen, Suomen musiikkioppilaitosten liiton ja muiden tahojen kanssa levittääkseen Resonaarin toimintamalleja laajempaan tietoisuuteen. Uusi näkökulma musiikin opettamiseen on innostanut myös muiden musiikkiopistojen opettajia muuttamaan opetusmetodejaan.

”Muutos kohti esteettömyyttä ja saavutettavuutta ei tapahdu kuitenkaan pelkästään musiikkiopistotasolla, vaan sen pitäisi näkyä myös opettajakoulutuksessa ja korkeakoulutuksessa, koska opettajat ovat avainasemassa muutoksessa. Ilman heidän tietojaan ja taitojaan maailma ei avaudu potentiaalisille oppilaille”, Laes korostaa.

Roolit päälaelleen

Laeksen kolmas alatutkimus liittyy Sibelius-Akatemiassa tehtyyn kokeiluun, jossa Resonaarin muusikot opettivat Sibelius-Akatemiassa opiskelevia tulevia musiikinopettajia. Tutkimus selvitti, kuinka opiskelijoiden ymmärrys ammatillisuudesta laajentui, kun heillä oli opettajinaan Resonaarin ammattimuusikkolinjan kehitysvammaisia opiskelijoita.

”Pyrin kääntämään ajatuksen niin, että erityisryhmät tietävät itse parhaiten, mitä he tarvitsevat, eikä niin, että ammattilaiset tietävät heidän tarpeensa. Näistä kohtaamisista keräsin tutkimusaineistoa, jossa opiskelijat pohtivat, miltä tilanne tuntui ja miten se muutti heidän käsityksiään ja suhtautumistaan opettajan identiteetin rakentumiseen.”

Monille Sibelius-Akatemian opiskelijoille tämä oli ensimmäinen kerta, kun he tapasivat kehitysvammaisia ihmisiä. Myös roolien kääntäminen toisinpäin oli merkittävää, sillä yleensä kehitysvammaiset ihmiset nähdään tuen tarpeessa olevina, mutta nyt he olivat opettajina ja kouluttajina.

Opiskelijoiden pohdinnoissa nousi vahvasti esiin, että kehitysvammaisten ihmisten toiseus ei enää tuntunut uhkaavalta, vaan se nähtiin ainutlaatuisena, vaikka Resonaarin muusikoiden taidot ovat erilaiset kuin ammattimuusikoilla yleensä. Silti he toivat koulutustilanteisiin jotain sellaista, mitä ei voi saada mistään muualta.

Pelkkä mukanaolo ei osallista

Viimeinen Laeksen alatutkimus kohdistui häneen itseensä. Opettajaopiskelijoiden koulutuskokeilujakson myötä hän havaitsi, että hänen itsensä on tehtävä enemmän ja monipuolisempaa yhteistyötä.

”Jos haluan nähdä maailman inklusiivisempana ja osallistavampana, muutoksen on lähdettävä minusta itsestäni. Olin jo alkanut venyttää käsityksiäni siitä, mitä musiikkikasvatus ja muusikkous ovat ja kuinka niitä voitaisiin tuoda esiin opettajankoulutuksessa”, Laes toteaa.

”Jos kirjoitan tutkimustani yksin ja käyn esittelemässä sitä konferensseissa ilman, että osallistan niitä ihmisiä, jotka ovat tärkeimpiä tutkimukseni rakentumisen kannalta, en toteuta omassa elämässäni sitä inkluusiota, jota haluaisin maailmassa tapahtuvan. Otin mukaan prosessiin yhden Resonaarin muusikoista, mutta pian huomasin, että se ei ole kovin yksikertaista. Pelkkä mukanaolo ei vielä ole osallistavaa. On purettava kaikki itsestään selvänä pidetyt ajatusmallit ja toimintatavat ja uudistettava ylipäänsä koko tutkimuksentekokulttuuria”, hän painottaa.

Mitä on ammatillisuus?

Laes haluaa väitöskirjassaan nostaa pohdittavaksi kysymyksen, mitä haluamme muusikkouden ja ammatillisuuden musiikissa olevan? Ilmiön uudelleenarviointi on ainoa tapa, jolla ammatillinen muusikkous mahdollistuu esimerkiksi kehitysvammaisille henkilöille.

”Pohdin myös sitä, onko vammaisen tekemä taide aina vammaistaidetta? Meillä on edelleen syvään juurtuneita käsityksiä siitä, mikä on normaalia ja mikä erityistä. Tätä käsitystä pidetään yllä myös koulumaailmassa. Suhtaudun kriittisesti erityispedagogiikkaan, vaikka tiedän, että sen avulla saadaan ylipäänsä mahdollistettua hyvä ja laadukas peruskoulu kaikille. Siellä on kuitenkin monia sellaisia asioita, joita pitäisi pohtia kriittisemmin. Jos jokin asia perustuu ihmisten kategorisointiin, silloin on keskusteltava siitä, mitä pidämme itsestäänselvyytenä. Onko kaikissa tilanteissa edes syytä mainita, että tämä ihminen on kehitysvammainen, ketä se hyödyttää?”, kysyy Laes.

RockHubs-hanke

Musiikkikasvatuksen kentässä aktiivisesti toimivalla Laeksella on väitöskirjan valmistumisen jälkeen mielessä uudet suunnitelmat, joiden keskiössä ovat edelleen yhteiskunnan marginaaliin monista eri syistä jäävät ihmiset.

”Monesti huomaan olevani yksin tämän aihepiirin kanssa, ja siksi minun on pidettävä meteliä.”

Tällä hetkellä Laes kehittää Jätkäsaaressa toteutettavaa RockHubs-hanketta. Sen tarkoituksena on lisätä yhteisöllisyyttä keräämällä yhteen Setlementtiasunnot Oy:n omistamassa Sukupolvienkorttelissa asuvia eritaustaisia ja -ikäisiä ihmisiä soittamaan yhdessä rock-musiikkia. Talossa asuu muun muassa maahanmuuttajia, vanhuksia ja vammaisia ihmisiä.

Miksi hankkeessa soitetaan juuri rockia?

”Koska sitä on helppo soittaa pienilläkin taidoilla”, paljastaa Laes.

Teksti: Eeva Grönstrand | Julkaistu: 

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.
Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).