Yhden tarinan vaara

Nella Keski-OjaNella Keski-Oja

”Minusta olisi ihanaa sanoa, että asiat ovat nyt paljon paremmin, koska olemme näkyvämpiä – mutta niin ei ole.”

Näin kirjoittaa musta aktivisti ja transnainen Miss Major Griffin-Gracy. Hän on pioneeri New Yorkin vuoden 1969 Stonewall-mellakoista, joiden jatkumona alkoivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeuksia ajavat Pride-marssit.

Näkyvyydellä Miss Major viittaa nykyhetkeen, jona musta näyttelijä ja tv-tähti, transsukupuolinen Laverne Cox antaa haastatteluja liukuhihnalla, tähdittää yhdysvaltalaisen Time-lehden kantta ja valitaan Glamour-lehden Vuoden naiseksi.

Näkyvyyttä piisaa. Mikä siis mättää? Lyhyesti sanottuna Laverne Cox on poikkeus, joka vahvistaa säännön. Hän on kiintiökiinnitys, jonka ansiosta mediapomot voivat tyytyväisenä taputella toistensa selkiä, sillä (muodollinen) moniäänisyys on saavutettu!

Todellisuudessa populaarikulttuuri kuvaa äärimmäisen harvoin normista poikkeavia ihmisiä. Tässä valkoisen, vammattoman, cissukupuolisen ja keskiluokkaisen populaarikulttuurin valtavirrassa Cox nostetaan yksin symboloimaan kaikkien mustien transnaisten kokemuksia.

Se vaientaa erilaiset kertomukset. Myös Laverne Cox tiedostaa tämän ja korostaa toistuvasti, kuinka tärkeää on kuvata köyhien ja työväenluokkaisten rodullistettujen transihmisten kokemuksia – ei vain etuoikeutettujen ja varakkaiden julkkisten.

Sama yhden tarinan vaara koskee myös kehitysvammaisia esittävää populaarikuvastoa. Suomeen tuntuu mahtuvan kerrallaan vain muutama toisenlainen tähti, esimerkiksi näyttelijä Sanna Sepponen, räppäri Kalle Havumäki tai punkbändi Pertti Kurikan Nimipäivät. He joutuvat mahdottoman eteen: kantamaan kokonaisuutta, joka ei oikeasti ole yhtenäinen vaan monimuotoinen.

Esikuvat ovat äärimmäisen tärkeitä. Yksittäisten tähtien näkyvyys ei kuitenkaan ole hokkuspokkus-temppu, joka kiepauttaa nurin normeja rakastavan maailman arvoasteikon. Aktivisti Miss Major kysyykin, mitä tapahtui transnaisille, jotka vuosikymmeninä Stonewall-mellakoiden jälkeen ”hakattiin ja tapettiin, koska joku yritti pistää omia asenteitaan ja moraaliaan kehoihimme?” Vastaus on: ei mitään. Poliisi jätti tapaukset selvittämättä, hallitus pysyi hiljaa.

Myös koto-Suomessa valtio on pitkään harjoittanut väkivaltaa vähemmistöjä kohtaan, veistänyt ennakkoluulojaan heidän kehoihinsa. Esimerkiksi kehitysvammaisten pakkosterilointia koskeva laki kumottiin pöyristyttävän myöhään – vasta vuonna 1970. Barbaarinen käytäntö kuitenkin jatkuu. Ennen kuin transsukupuolinen aikuinen voi vahvistaa sukupuolensa juridisesti, hänet tehdään lisääntymiskyvyttömäksi.

Valtion vaatimus osoittaa ihmisarvon häilyvyyden ja hierarkkisuuden. Vähemmistöt eivät ole yhteiskunnan yhdenvertaisia ”meitä” vaan ulkopuolisia ”niitä”, joiden puolesta puhutaan ja päätetään.

Asenne valuu opetus- ja koulutusohjelmiin eli asioihin, joita meille opetetaan tai ei opeteta. Kehitysvammaisuus ja normia rikkova sukupuoli tai seksuaalisuus kuuluvat osastolle ei-opeteta.

Näin syntyy tabuja. Riisutaan kehitysvammaiset ihmiset seksikkyydestä, pönkitetään hetero-oletusta ja hakataan kiveen kaksijakoinen ’minä Tarzan, sinä Jane’ -sukupuolirakennelma. Koulutetaan hoitaja tai kasvatetaan lähimmäinen, joka ajattelemattaan polkee sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluvan kehitysvammaisen itsemääräämisoikeutta.

Näin ei tietenkään aina ole, onneksi. Marginaalin marginaaliin kuuluvien viesti on kuitenkin selvä – vanhempien ja työntekijöiden puuttuminen aikuisten ihmisten rakkaussuhteisiin on väärin.

Sanoman soisi kuuluvan kovaa ja korkealta myös mediassa ja koulutuksessa. ”Normaalin” rajat saa räjäyttää.

Nella Keski-Oja on vapaa toimittaja ja valokuvaaja.

Teksti: Nella Keski-Oja | Julkaistu: 

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.
Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).