Pizzaperjantain opetus

Anu-Maija KärjäAnu-Maija Kärjä

Ekaluokkalaisemme tuli yhtenä perjantaisena iltapäivänä kotiin kaveriltaan. Hetkeä aiemmin olimme muun perheen kesken sopineet viikonlopun aloituksesta lähipizzeriassa. Yllätykseksemme poika olisikin halunnut syödä tylsää kotiruokaa ja mahdollisimman nopeasti ja painella takaisin omille teilleen, omiin leikkeihinsä. Huippuidea pizzaperjantaista oli 7-vuotiaalle pahinta, mitä hän sillä hetkellä ajatella saattoi.

Mikä pettymys meille muille! Mutta pienellä kiristyksellä perheillallinen voitaisiin vielä pelastaa. Niinpä ilmoitimme vaihtoehtoiseksi päivälliseksi pakastimesta sulamaan otettua ruisleipää. Toki kotiin saisi siis jäädä, jos koko perheen mukava reissu ei nuorta herraa miellyttäisi. Ja luonnollisesti vain ne, jotka lähtisivät mukaan, saisivat pizzaa.

Järjestely tuntui sopivan pojalle mainiosti ja me aikuiset, pikkusisko mukaan lukien, ajelimme alahuuli väpättäen kohti ravintolaa. Pizzoja odotellessamme soittelimme vielä perään, mahtoiko pojalla olla kaikki hyvin. Vai oliko jälkiharmi kenties iskenyt ja poika tuhertaisi kyynellammikosta vihaavansa vanhempiaan, jotka ottivat ja jättivät hänet kylmästi yksin jäistä ruisleipää nakertamaan. Lohduttelun jälkeen pääsisin lausahtamaan maailman ärsyttävimmän äitilauseen: Sinä itse päätit jäädä, vaikka me kuinka kovasti toivoimme sinun lähtevän muiden mukaan!

Mutta miten kävi? Uhkaus, kiristys ja lahjonta – tämä pedagogisesti taitamattoman kasvattajan työkalupakin korvaamaton aputrio, oli kertakaikkisesti pettänyt. Oli kuitenkin yritettävä suoriutua illasta itseasettamiemme ehtojen mukaisesti. Kasvatuksen johdonmukaisuuteen nyt ainakin kykenisin!

Miten poika sitten pärjäili yksikseen? Pizzeriasta soitettuun puheluun vastasi varsin voitonriemuinen kaveri. Jäisen leivän sijaan päivälliseksi oli maistunut paketillinen rusinoita ja mukavat leikit kaverin kanssa jatkuivat niin, ettei ollut aikaa vanhempien kanssa kuulumisia enempiä jahkailla. Samassa me muut saimme nenämme eteen herkulliset pizzat, mutta ruokahalu oli kadonnut. Ei tämän näin pitänyt mennä, ajattelin. Vanhemman näkökulmasta myös erä kaksi oli hävitty.

Vaikka peli oli vielä kesken, kävin itseni kanssa pienimuotoisen kehityskeskustelun. Jos vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä ja rakastaa varauksettomasti, niin lapsen tehtävä on varmaankin kasvattaa meistä vanhemmista oikeita aikuisia. Sietämään pizzaakin isompia pettymyksiä ja ymmärtämään, että lapsen tahto ei ole sama kuin vanhemman tahto – eikä sen sitä missään nimessä kuulu ollakaan.

Pääsemme pizzantuoksuiseen päätöserään, jossa löydän itseni lämmittämästä kotipakettiin jemmattua herkkupalaa ekaluokkalaisen kurnivan vatsan täytteeksi. Se siitä johdonmukaisesta kasvattamisesta. Onnellisena pizzaa mutustelevaa esikoista katsoessani ajattelin periksi antamisen taidon olevan sen päivän paras lahja, mitä lapselleni saatoin antaa.

Anu-Maija Kärjä on terveystoimittaja, keskenkasvuinen elämänihmettelijä ja kahden lapsen äiti.

Teksti: Anu-Maija Kärjä | Julkaistu: 

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.
Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).