Minä en tiedä, miltä sinusta tuntuu

Anna TommolaAnna Tommola

”Tiedätkö äiti, mikä on kaikkein ärsyttävintä”, tyttäreni puuskahti eteisessä. ”Kun joku sanoo mun puolesta, miten jokin asia on, vaikka ei oikeasti tiedä ollenkaan. Ja sitä tapahtuu mulle koko ajan.”

Lapsi sitoi kengännauhojaan. Yritys oli mennyt ensin mönkään, ja olin ehtinyt ääneen rauhoitella: taito vain on unohtunut, kun viime kerrasta on aikaa. Eipäs, lapsi korjasi. Hän muisti kyllä, mutta ajatuksissaan kietoi ensin nauhat väärinpäin.

Pyysin nöyrästi anteeksi ja lupasin olla jatkossa vähemmän kaikkitietävä.

Olin tietenkin tarkoittanut lohdutuksellani pelkkää hyvää. Niinhän me usein tarkoitamme – silloinkin, kun tosiasiassa teemme liian nopeita johtopäätöksiä, astumme toisen reviirille ja tuputamme tulkintojamme huolenpidon nimissä.

Kasvatusasiantuntijat neuvovat virittäytymään lapsen tunnetiloihin ja sanoittamaan niitä hänelle. Mutta mitä jos aikuinen yli-innokkaana sanoittaakin ihan pieleen?

Toki lapsi tarvitsee vielä paljon apua ja ohjausta. Mutta ei kukaan pidä siitä, että laitetaan sanoja suuhun. Siksi pitää ensin kuunnella.

Jokaisella on tarve toimia oman tahtonsa mukaan. Se on yksi ihmisen perustarpeista. Se on jo pienellä vauvalla, joka haluaa päättää, milloin ottaa katsekontaktin, milloin taas kääntää päänsä pois ja vetäytyy vuorovaikutuksesta. Se on yhtä lailla vaikkapa uhmaikäisellä lapsella, identiteettiään etsivällä koululaisella, kehitysvammaisella nuorella aikuisella tai muistisairaalla vanhuksella.

Etenkin lapset, vanhukset ja vammaiset ihmiset saattavat tarvita monissa käytännön asioissa muita enemmän apua. Samalla he joutuvat liian usein kokemaan, että heidän ylitseen puhutaan ja heidän tunteensa, toiveensa ja tarpeensa tietää aina paremmin joku muu.

Mitä enemmän ihmisen tapa toimia, liikkua, oppia tai vuorovaikuttaa poikkeaa normista, sitä suurempi voi olla riski, ettei tule kuulluksi.

Kyky empatiaan perustuu siihen, että kaikilla on samat perustunteet. Voimme järjellä yrittää asettua toisen asemaan, ja kehonkieltä lukevat peilisolumme auttavat jakamaan tunnetiloja.

Empaattisuus ei silti ole toisen puolesta tietämistä ja tuntemista. Emme voi heijastaa toiseen omia oletuksiamme ja toimia suoraan niiden mukaan. Ennemminkin kannattaa jarrutella, pitää mieli avoinna, kysyä ja kuunnella.

Mitä erilaisempi toinen ihminen on, sitä vaikeampi hänen kokemukseensa voi olla samastua. Mielikuvitus ei aina riitä tavoittamaan sitä, mitä toinen käy läpi. Silloinkin toista voi kunnioittaa ja arvostaa. Antaa tilaa olla. Kaikilla on syynsä, näkökulmansa ja tarinansa, jotka hän avaa niille joille tahtoo.

Joskus empatia voikin olla vain vierelle asettumista: Minulla ei ole hajuakaan siitä, miltä sinusta tuntuu, mutta olen tukenasi.

Siinä on opettelemista, että hyväksyisi tietämättömyytensä eikä päsmäröisi. Se ei ole helppoa, jos on tottunut ottamaan selvää, tulkitsemaan ja viisastelemaan.

Haluaisin kuitenkin osata välittää lapselleni viestin: Et ole kopio minusta, olet erillinen oma itsesi, pieni ihmeellinen ihminen, jolla on ajatuksia ja toiveita. Kerro, niin kuuntelen.

Toivon, että hän kasvaisi aikuiseksi, jolla on rohkeutta ilmaista omaa tahtoaan, avoimuutta tutustua erilaisiin ihmisiin – mutta myös herkkyyttä kunnioittaa toisten rajoja.

Anna Tommola on vapaa toimittaja ja kirjailija.

Teksti: Anna Tommola | Julkaistu: 

Kirjoita kommentti

Kommentti julkaistaan tarkistuksen jälkeen. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.
Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).